Vauva alkoi kakoa limaa ja se oli menoa, päädyttiin viime viikolla käymään päivystyksessä. Saatoin saada viime viikolla pienen sätkyn, omissa tunteissani koin olevani paskin mutsi ikinä näin kauniisti ilmaistuna. Tiedättekö sen riittämättömyyden tunteen jonka saatte, kun jotain menee pieleen ja vaaditte itseltänne aivan täydellistä suoritusta. Viime viikon keskiviikko sekä torstai olivatkin yhtä tunteiden vuoristo rataa. Ajattelin ensin etten kirjoita tästä postausta, koska syyllistän yhä itseäni sattuneesta enkä haluaisi asiassa velloa. Moni muukin äiti on varmasti joskus tämmöisen tilanteen edessä kokenut niitä vanhemmuuden ikäviä tunteita. Lapsen alkaessa kakoa ovat aina tunteet pinnassa, varsinkin jos syy on tuntematon.
Tiivistettynä viime viikolla tapahtunut
Istuin sohvalla ja vauva leikki lattialla veljensä sukalla, näin vauvan sivusilmälläni eikä tilanteessa ole mitään poikkeavaa kunnes alkoi kakominen. Kakomisen ohella tuli limaa hirmuinen määrä, nostin vauvan syliini jossa hän yski vielä hetken naama punaisena. Taputin selkää ja tilanne rauhoittui, annoin maitoa pullosta josko saisi helpotettua pienen oloa. Tyytyväisyys paistoi neidin naamasta hänen juodessaan, kunnes hän oksensi maidon sekaista limaa. Kakominen sentään oli loppunut, vaikka nieleskely jatkui hetken aikaa.
Tässä kohtaa soitin päivystys neuvontaan, jossa kehotettiin odottamaan kotona ja tarkkailla lasta. Neiti oli oma pirteä itsensä mutta huomasi että jokin epämukava olo aina välillä oli, parempi katsoa kuin katua ja niin lähdimme päivystykseen. En osannut varmuudella sanoa oliko jotain syöty tai mitä mahdollisesti olisi mennyt suusta. Päivystys aulassa ollessamme kävimme tilanteen hoitajien kanssa läpi, neiti tutkittiin ja todettiin että kuvataan röntgen. Kävimme keuhkokuvissa eikä niissä ainakaan mitään metallia näkynyt, eli seuraava etappi oli tähystää kurkun pää. Sen korvalääkäri teki aulassa todeten että ei mitään näy, kuitenkin vahvan kakomisen syy oli parempi selvittää, sillä neiti nieleskeli yhä vaikka ruokailusta oli kulunut pitkä aika.
Jäimme sairaalaan yöksi ja aamulla neiti lähti tähystyksessä käymään, eikä mitään löytynyt. Lapsen jättäminen nukutuksen jälkeen toimenpiteeseen oli todella tunteille käyvä asia, minulta tuli muutama kyynel kun hoitajat nostivat neidin sylistäni. Seuraavat kaksi tuntia olivatkin pitkät vaikka sain haettua kahvin itselleni, ja odotin osastolla huoneessa. Selvisimme siis onneksi säikähdyksellä ja pahin oli vältetty, toki tiesin ettei lattiallamme pitänyt olla mitään vaarallista. Siksi vauvan voimakas reaktio säikäyttikin niin pahasti. Lääkäri mainitsi että räkää on paljon ja voi olla että olisikin sitä vetäissyt nieluun josta seurauksena alkoi kakoa. Pääsimme seuraavana päivänä kotiin, kun olimme varmistaneet ettei hengitys enää rohissut tai keuhkoissa ollut mitään.
Yllättävät tilanteet konttaajan kanssa
Eli toisin sanoen, konttaus ikäisen vauvan kanssa ei oikein ikinä tiedä mitä tulee eteen. Kaikkea ei voi ennustaa, eikä ennakoida. Harmittaa vaan kuinka huono olo äitinä tulee kun ei kykene kaikkea estämään, tai näitä tilanteita välttämään. Lapset toki tunnetusti syövät kaiken näköistä, joten hyvähän se oli tarkistaa. Meidän tapauksessamme syyksi paljastui kotiutumis aamuna muumi tarra, kolmannen pojan lahjaksi saamasta kirjasta. Joka tuli luonnollisesti ulos, loppu hyvin kaikki hyvin.
Kieltämättä saa hieman tarkemmin vahtia taas mitä kaikkea lattioilla on. Hassuinta on että kaikki lapsemme eivät ole syöneet lattoilta asioita vauva aikana. Ensimmäinen ja kolmas skippasivat kaiken lattioilla mikä ei ollut ruokaa, toisiksi vanhin lapsistani taas popsi kaiken pikkukiviä myöden. Ja näköjään niin tekee tämä pieni neitikin.
Lapset ja suuhun saati nenään menevät tavarat
Kävinkin aiheesta keskustelun stooreissani instassa ihan mielenkiinnosta, usea kertoi tavaroista nenässä (kivi, pippuri, helmi..). Vähemmän kukaan muisti syömisestä mitään, paitsi tietty eräs joka antoi pitkän listan kaikesta mitä on ottanut lasten suusta pois. Myös vessasta oli ongittu kolikkoa jonka lapsi oli nielaissut, joka myös onneksi oli ulos tullut. Jännä nähdä kuinka erilaisia kaikki lapset ovat, onkohan kukaan ratkonut myyttiä siitä että miksi lapset syövät lattialta asioita ja toiset taas eivät.
Oletteko te joutuneet poistamaan jotain lapsen suusta, tai nenästä?
– Marika
Ps. Ensi viikolla neulotaan!
