• Kanssakasvattajakoirat

    Olen aina pitänyt eläimistä. Minulla on ollut lapsena ja nuorena koira, marsu, kissoja ja kaksi eläinkaupasta pelastettua sulkasatoista undulaattia. Yksi haaveammattini oli eläinlääkäri. Joten melko selvää oli, että aikuisperheessäni tulee olemaan eläin. Perheessämme on ollut nyt yhtäjaksoisesti koiria viimeisen 25 vuoden ajan ja pojat ovat kasvaneet yhden tai useamman koiran kanssa. Sanoinkin joskus pojille, että teillä on ollut helppoa, koska teidän ei ole koskaan tarvinnut kerjätä vanhemmilta koiraa. Niitä on ollut, olisittepa halunneet tai ette.

    Sitoutumista ja suhtautumista

    Koirat ovat olleet aina minun vastuullani. Se vaatinut sitoutumista, rajoittanut vapautta ja lisännyt menoja.  Minä olen huolehtinut koirien hyvinvoinnista, päivärutiineista ja koulutuksesta, mutta pojat ovat osallistuneet koirien hoitoon ikäänsä vastaavien kykyjensä mukaan. Tosin, kun päätin ryhtyä harrastamaan aktiivisesti koiraharrastuslajeja, nappasin kuopuksen mukaan agilitytreeneihin hallille ja koiraleireille ja hänestä tulikin muutamaksi vuodeksi oiva kepo eli kennelpoika.

    Kun perheessä on lähes aina ollut koiria, lapsien suhtautuminen niihin on ollut ”välinpitämättömän rakastava”. Eli koiriin ei kiinnitetä kohtuuttomasti huomiota hyvässä eikä pahassa, vaan ne saavat hengailla mukana. Jos joku lapsiperhe on ollut hankkimassa koiraa ja kysynyt neuvoja pennun kouluttamiseen, olen sanonut, että ensin pitää perehdyttää lapset ”koiraperhelapsiksi” ja sitten vasta ottaa koira ja miettiä sen kouluttamista. Näin perehdytin myös lasteni eri ikäiset kaverit. Sisään vaan ilman, että koiriin kiinnitetään sen kummempaa huomiota, tervehtimiset minimiin ja jos lapsi on kovin koirapelkoinen, sitten vähän totutellaan siihen, että koira hengailee täällä mukana. Koirakin oppii siihen, että eri kokoisia ihmisiä tulee ja menee, eikä asiaan tarvitse kiinnittää sen enempää huomiota.

    Parasta koirissa on ollut se, että ne ovat omalla tavallaan olleet mukana poikien kasvatustyössä, elämää on ollut opettamassa myös kanssakasvattajakoirat. Vastuun opettelemisen lisäksi ne ovat tarjonneet lapselle ja nuorelle välittämistä, läheisyyttä, lohtua, turvaa, iloa, läsnäoloa, huumoria ja luopumista.

    Koiramuistoja matkan varrelta

    Koiramme oli hoidossa ystäväni perheessä ja he pyysivät lisää hoitoaikaa, koska pitivät koirasta. Parin päivän jälkeen teini pyytää, että voisiko Blankan hakea jo kotiin. Miksi, kysyn. Koska haluan nukkua sen vieressä, oli vastaus.

    Yksi teinilapsista tulee treeneistä. Olimme nousseet hetki sitten ruokapöydästä ja huikkaan hänelle, että ruokaa on vielä kattilassa pöydässä. Ei ole, kuuluu hetken päästä vastus. Blanka oli ehtinyt ottaa omatoimisen runsaan iltapalan – ja näytti myös siltä. (Arvatkaapa, saako koirat mennä meillä ruokapöydälle? Kyllä Blanka sen tiesi, ettei – ainakaan silloin, kun ihmisiä oli paikalla.)

    Yksi aikuisena meille tulleista koirista valitsi kotona olevan aikuislapsen ykkösihmisekseen. Wanda ei tullut ovelle edes tervehtimään muita (ei edes minua) ja vietti aikansa aikuslapsen kainalossa, kun lapsi oli kotona. Ei väliä pelasiko tämä pleikkaa vai yrittikö lukea ylioppilaskokeeseen. Wanda oli uskollisesti vieressä.

    Kymmenvuotias oli menossa nukkumaan, mutta häntä pelotti. Mikä pelottaa, kysyn. Kuolema, hän vastaa, – että jää yksin. Vastauslaatikkoni menee saman tien tilttiin, miten voin lohduttaa näin suuren kysymyksen äärellä. Saan kysytyksi, mikä auttaisi?  Wanda, sanoo lapsi. Käyn hakemassa Wanda-koiran lapsen sängyn jalkopäähän. Onko nyt hyvä, kysyn. Vielä Blanka, sanoo lapsi. En teilaa ehdotusta, vaan haen edesmenneen Blankan tuhkauurnalaatikon ja laitan sen Wandan viereen. Onko nyt hyvä, kysyn uudestaan ja lapsi vastaa, että on. Hän rauhoittuu ja nukahtaa.

    Yksi koiristamme sairastui vakavasti olleessaan vasta 7-vuotias. Se ei tulisi toipumaan, joten meidän oli pakko tehdä lopetuspäätös. Kuopusteini halusi ehdottomasti lähteä eläinlääkäriin mukaan, sillä tämä koira oli meidän yhteinen juttu. Haimme sen yhdessä ja kuopus sai päättää sen nimen. Silloin hänen ykköskiinnostuksensa oli jalkapallo ja pentu sai futaajan nimen, Eden. Eläinlääkärissä Eden nukahtaa pojan syliin. Kun kaikki on ohi, teini vielä pyytää, saako hän jäädä Edenin kanssa kahden. Kun katson ovelta taakseni, Eden makaa pöydällä, teinin kädet hellästi päällään. En edes tiedä, mitä kaikkea itken, kun poistun huoneesta.

    Kirjoittajalla on ollut aikuiselämässään seitsemän omaa koiraa, poikia hän on kasvattanut yhteistyössä kuuden jackrussellinterrierin kanssa, joista kaksi on vielä mukana menossa. Myös uusi kepo on ”koulutuksessa”, – kolmevuotias pojanpoika oli auttamassa, kun kuopuskoira Silva kävi rokotuksilla.

     

     

     

    Vastaa