• Murrosikä on matka myrskyn silmään

    Poikien kengät kasassa

    Kun kuopuspoika oli ihana ja helppo 12-vuotias, ajattelin haikeana, että kohta tämä seesteinen ja leppoisa aika on ohi. Murrosikä lähenee vääjämättä. Vuoden päästä hän kääntää katseensa minusta pois ja alkaa siirtyä kohti myrskyn silmää. Enkä voi yhtään tietää, onko hän niitä lapsia, jotka käyvät hengailemassa hetken myrskyn liepeillä vai onko hän niitä, jotka kävelevät suoraan myrskyn silmään ja jäävät sen riepoteltavaksi vuosiksi vai katoaako hän sille matkalle kokonaan. Olin oikeassa. Vuoden päästä hän lähti kohti omaa myrskyään ja viipyi siellä pidempään kuin kukaan vanhemmista veljistään.

    Murrosikä on todella kummallinen aika ihmiselämässä ja on vaikea ennustaa, millaisena se kullekin lapselle tulee. Samalla kun kehossa on käynnissä hurja muodonmuutos, nuoren päässä käy kuhina. Asioita arvioidaan uusiksi, haetaan omaa tietä, paikkaa, motiivia, punnitaan omaa arvoa, etsitään omaa heimoa, identiteettiä, mielipiteitä, turvaa ja merkitystä elämälle. Ja minä, joka olisin halunnut ollut se, joka auttaa lasta pohdinnoissa, tukee vaikeissa hetkissä ja vinkkaa vaihtoehtoista, olenkin saanut porttikiellon koko reissulle.

    Lapsen murrosikä myrskyää myös äidissä

    Porttikielto saa minut toisinaan käyttäytymän kuin teini itse. Yritän olla hillitty, asiallinen ja ymmärtävä,
    mutta välillä menetän malttini, en meinaa kestää sitä, että minut jätetään vuorovaikutuksesta ulkopuolelle tai minuun suhtaudutaan torjuvasti. En meinaa jaksaa teinipojan ylimielisyyttä, murahtelua, puhumattomuutta, hupparin hupun alle piiloutumista.  Minä olen ulkona ja se osuu myös johonkin omaan kipupisteeseen. Siinä avuttomuuden kohdassa on vaikea uskoa, että tämä on joskus ohi ja minuun suhtaudutaan vielä kutakuinkin normaalisti.

    Avuttomuuden tunnetta lisää se, kun tajuan, että eväsreppu nuoren muutosmatkalle on jo pakattu. Enää minulla ei ole paljoa sen suhteen tehtävissä. Oma tähänastinen äitimatka menee arvioitavaksi. Olenko ilmaissut lapsen alkuelämän aikaa tarpeeksi rakkauttani, kertonut kuinka ainutlaatuinen ja ihana tyyppi hän on, kannustanut ja rohkaissut häntä ja auttanut haastavissa hetkissä? Olenko pitänyt hänen puoliaan? Millaisessa tunneilmapiirissä hän on ennen murrosikäänsä saanut elää? Olinko liian väsynyt, valitinko liikaa, nauroimmeko tarpeeksi, annoinko positiivista palautetta.

    Miten voisi armahtaa itseään?

    Vähäpuheinen teini suostuu auttamaan ruuanlaitossa. Kysymyksiin hän vastaa murahtelulla, keskustelua ei saa aikaiseksi, vaikea edes keksiä mitään positiivista sanottavaa hänestä. Yritän silti.
    ”Leikkaat hienoja paloja kurkusta.” Teini nostaa katseensa kurkusta ja sanoo silmiään pyöritellen. ”Hyvä yritys, äiti.”

    Joka tapauksessa on asioita, joihin en voi, enkä ole voinut vaikuttaa, vaikka olisin toiminut äitinä maailman parhaiten. Meidän lapsemme kulkevat oman tiensä. Tässä kohtaa minun tehtäväni olisi vapauttaa itseni turhasta syyllisyydestä ja olla tukena aina kun sille annetaan mahdollisuus.

    Lopulta he kaikki palasivat. Yksi nopeammin, kaksi vähän hitaammin, yksi vasta pitkän ajan päästä. He
    alkoivat taas keskustella, kertoa tarinoita, tulla yhteyteen ja löytää omaa paikkaansa maailmassa. Heistä oli tullut nuoria miehiä.

    (Kirjoittaja on äiti ja mamma, joka on selvinnyt neljän pojan pyörremyrskystä.)

    Kommentit

    1. Jannika

      Ihanaa! Kiitos! Meillä ainoan pojan matka kohti myrskynsilmää on alussa ja jo nyt olen niin psitsiossa kaikesta. Vuosien tiivis symbioosi on purkautumassa ja kipuilen pahasti itseki teinin ohella tilannetta. Tekstisi antoi uskoa, että kyllä tämä tästä joskus. Ja aina ei kaikki muutkaan jaksa pysyä aikuismaisina. Sadevarusteita niskaan ja sydvestiä päähän, lähivuosina vesi roiskuu, mutta kyllähän me pinnalla jotenkin pysytään.

      1. riittabirck

        Kiitos palautteesta Jannika! Sadevaatteet niskaan ja tsemppiä! Kyllä sieltä pois tullaan.

    Vastaa