On kulunut lähes vuosi siitä kun poikien äiti sai myös tytön. Ajattelin tässä tekstissä hieman availla sitä muuttuiko meidän arjessa mikään, sekä mitä mieleeni jäi osastolla asumisesta neidin kahden kymmenen ensimmäisen päivän aikana. Nyt vauvavuotta on jäljellä vajaa kuukausi, uskomatonta miten nopeasti tämä vuosi on mennyt. Lasten kanssa siihen ajan kulumiseen vaan havahtuu eritavalla. Myös haikailen sitä kuinka esikoiseni täyttää Joulukuussa 7, aina lasten synttäreiden kynnyksellä alan selata heidän vauva vuoden kuviaan.
Dramaattinen syntymä ennen aikaisesti
Muistan aika elävästi kun kävelin saattamaan esikoistani esikouluun, pihassa olevia portaita pitkin laskeutuessani tunsin ensimmäisen kerran inhottavan tunteen. Olinko juuri pissannut housuuni? Ehei, ei kai. Jatkoin ripeästi minkä lyllertäen eteenpäin pääsin takaisin kotiin päin, kunnes noin puolessa välissä matkaa se tapahtui jälleen. Nyt hidastin kävelyä ja tunsin ensimmäisen hieman kipeän supistuksen. Pysähdyin vetämään henkeä, kotimatka koti katua pitkin on lähes kokonaan loivaa ylämäkeä ja pihassamme on todella jyrkkä mäki.
Pääsin kotiin ilman sen kummempia tuntemuksia, kävin vessassa jolloin ensimmäinen ajatus siitä mitä juuri oli ulkona tapahtunut havahdutti minut. Päätin tarkkailla ja toimia ohjeiden mukaan, joilla tarkkaillaan onko vedet menneet vai ei. Keitin kahvia ja keittelin pulloja, pakkasin kassin. Kyykkyyn mennessä tunsin taas kuinka mukamas pissasin housuuni, katsoin kelloa ja tässä kohtaa ensimmäisestä kerrasta oli kulunut lähes pari tuntia. Soitin appi ukolle joka sattui juuri olemaan menossa asioille, ja sain kyydin sairaalaan.
Hieman naureskelin matkalla että tuskin mitään on, mutta parempi katsoa. Onneksi appi ukon autossa on nahka penkit, meinaan jouduin autosta noustessa pyyhkäisemään sen. Päivystykseen kävellessä sain pari pientä supistusta, en oikein ajatellut niitä sen kummemmin. Olinhan koko raskauden kärsinyt ennen aikaisista supistuksista. Otin vuoronumeron ja asetuin odottamaan, tällä kertaa seisten. En halunnut istua sillä oloni oli todella epämukava, seistessäni supistusten väli alkoi olla 8-10minuuttia. Ne eivät olleet mitenkään kivuliaita, mutta saivat aikaan sen että vettä alkoi valumaan enemmän.
Tässä kohtaa ruuhkaisessa aulassa pysäytin ensimmäisen kätilön jonka näin, ja hän ohjasi minut suoraan synnytys sali kerrokseen. Pääsin pieneen lääkärin huoneeseen siellä jossa totesimme ettei synnytys ole vielä käynnissä kunnolla, mutta käynnistymässä. Jäin osastolle ja sain tarvittavat lääkkeet.
Nyt skippaan synnytys tarinan, sillä en ole sitä edes pojista kirjoittanut muuta kuin itselleni. korkealta menneiden vesien menon jälkeen synnytyksen kestoksi lopulta merkittiin 53tuntia53minuuttia, tähän lasketaan siis myös aika jolloin vauvan tuloa jarruteltiin lääkkein.
Muutimme aluksi asumaan vastasyntyneiden teho-osastolle sekä tarkkailuun
Ensimmäinen tunne kun sain syliini pienen tytön joka oli jonkinlaisessa keskosilla käytettävässä muovipussissa, oli huojentunut. Vauva itki, liikkui ja sai täydet pisteet vaikka olikin saapunut ennen aikojaan. Kuitenkin keskosille yleinen narina ääni viittasi että vauva tarvitsisi lisähappea, neiti oli saanut lapsivettä hengitysteihinsä. Hyvin lyhyen ajan jälkeen vauva vietiin edeltä vastasyntyneiden teho-osastolle.
Jäin yksin synnytys saliin väsyneenä, ja söin minulle tuotua ruokaa. Kävin pesulla ja odotin kunnes kätilö saattoi minut vauvan luokse osastolle. Siellä hänet saatiin juuri laitettua happi viiksiin. Ikkunattomassa teho-osaston apilassa kuului jatkuvasti piippaus ääni, kun joku muu pieni tarvitsi apua. Oma huojentunut oloni alkoi nuutua, mitä jos seuraava elvytys hälytys olisikin oma pieni tyttöni. Pidin vauvaa mahdollisimman paljon sylissä ja rinnallani. Osastolla vallinnutta ilmapiiriä on vaikea kuvailla, sillä tieto siitä ettei kaikki ne pienet taistelijat sieltä välttämättä pääse kotiin oli alitajunnassa myös.
Toisena päivänä heräsin jo aamu yöllä, jolloin hoitaja tuli kertomaan että pikkuisen lisähapen määrää on alettu laskea. Jos kaikki sujuisi hyvin pääsisimme vuorokauden päästä tarkkailun puolelle, pois apilasta. Onneksemme pieni neiti tsemppasi ja pärjäsi ilman happiviiksiä, teippien poiston jälkeen jäljelle jäi nenämaha letku. Pumppasin kaiken maidon jolla vauvaa syötettiin, rinnalla syöttäminen väsytti vauvaa likaa. Pulssi putosi aina pienen hetken jälkeen, mutta korjaantui itsekseen. Tämä ruokailu asia oli se jonka takia kotiin pääsymme venähti, aloin olla todella epätoivoinen ja kävin pääni sisällä kamppailua omasta jaksamisestani.
Parin viikon taistelun jälkeen luovuin rintaruokinnasta, jatkoin kuitenkin lypsämällä. Saimme korviketta lisätueksi, vaikka kuinka söin ja join. Ei maitoa enää tullut, rintani olivat kipeät ja verillä kaikesta lypsämisestä. Itkin koska se turhautti niin paljon, toisaalta taas korvike oli tuttu juttu isommilta lapsiltani. Vauva oli terve, ja oppi vihdoin syömään pullosta. Pullon kanssa hän ei väsynyt, eikä pulssi pudonnut. Vauvan paino alkoi nousta eikä tilanne enää tuntunut niin epätoivoiselle.
Pääsimme vihdoin kotiin, olin niin nopea pakkaamaan että kun sain paperit käsiini ja loppu asiat hoidettua, että tuskin kukaan on niin nopeasti vauvan kanssa osastolta poistunut. Vielä jos vaan voisin ja tavoittaisin jotenkin, haluasin kiittää neidin kahta ihan super kivaa ja taitavaa hoitajaa vielä uudestaan.
Mikä muuttui kun talossa olikin yhtäkkiä myös se tyttö?
Itselleni se oli todella outoa olla kotona 20päivää sen jälkeen kun olin lähtenyt vain tarkistamaan tilanteen. Infektio riskin takia joka meillä kotona oli en kotona voinut välissä käydä, vaikka sitä ei kiellettykään. Tähän pieni tausta info; tuolloin meillä oli pojat kolmessa eri hoitopaikassa joten pöpöjen määrä oli valtava. Koko viime syksy oli pelkkää sairastelua sekä etäilyä. Myös vauvan syntymän aikoihin mieheni oli kipeä, joten hän tapasi tyttären tämän ollessa kuuden päivän iässä.
Palataan asiaan, eli isoin muutos koko hommassa taisi olla se että vauva oli vihdoin kotona. Pojat ottivat siskon innoissaan vastaan, totta kai osoittaen mieltään siitä että äiti oli ollut pitkään pois kotoa. Mustasukkaisuus ei kohdistunut vauvaan kertaakaan, ja hyvin nopeasti nappasimme taas arjen rutiineista kiinni. Nyt vain lisänä se pieni sisko siellä letkassa tuhisemassa.
Ensimmäisien kuukausien aikana ei varmaankaan mikään asia muuttunut sen kummemmin. Vauvan maatessa lattialla veljet makailivat tämän vieressä, ja kutsuivat sitä vauva terapiaksi. Kesällä mieheni maalasi lastenhuoneessa yhden seinän vaaleanpunaiseksi, ja toisen siniseksi. Seitsemän kuukautta vanha pikku neiti muutti asumaan kolme vuotiaan veljensä kanssa samaan huoneeseen, jonka he jakavat yhäkin. Vanhin ja toisiksi vanhin saivat alakerrasta yhteisen huoneen, jolloin yläkerrassa oleva juokseminen sekä muu riehuminen väheni.
Eli muutokset tiivistyvät lähinnä siihen ettei meille kylään tullessa enää sanota “tulemme katsomaan poikia” vaan siellä on myös se lisäys siskosta. En ainakaan vielä allekirjoita mitään isoja eroja äitiyteen liittyen, vaikka talossa on se tyttö kanssa. Vaatekaappien sisältö taas on ihan asia erikseen.
Uudet taidot ja veljien kanssa vuorovaikutus
Jo ennen siskon syntymää kaikki poikamme olivat todella läheisiä toisilleen, ja pikku sisko on otettukin hienosti osaksi tuota sisaruslaumaa. On ihana seurata kuinka pojat osallistuvat, sekä haluavat auttaa siskon kanssa. Neiti onkin tottunut siihen että koko ajan pitää olla joku pitämässä hänelle seuraa. Nyt kun ikää on se 11kk alkaa vuorovaikutus olemaan myös erilaista, hän ei ole enää vaan paikoillaan vaan seuraa kaikkia kaikkialle. Kävely treenit ovat kovasti menossa, ja jo muutama haparoiva askel sujuu tuen kanssa.
Isoveljien istuessa lattialle tai maatessa lattialla hän kiipeää heitä vasten, tai heidän syliinsä. Puhuu omaa vauva kieltään hymyillen ja nauraen veljien jutellessa hänelle. Pojat vuorostaan innoissaan hihkuvat “äiti näitkö! Sisko teki sitä ja tätä!”. Esikoinen kehrää kun onnellinen kissa silloin kun sisko tarraa häntä hiuksista, luulisi moisen sattuvan mutta siitä huolimatta veli tarjoaa hiuksiaan nyittäväksi.
Aistiherkkä toisiksi vanhin poikamme taas kokee kaikki siskon kanssa koetut tuntemukset suuresti, ja rakkaudella. Hän kertookin usein kuinka paljon rakastaa pikku siskoaan sekä perhettään, hänen maailmansa on aina ollut empaattinen ja sydän suurempi kuin poika itse. Omista arjen haasteistaan viis, hän hakeutuu aina siskon lähelle kun vain on samassa kerroksessa. Hänelle läheisyys on äärimmäisen tärkeää, vaikkakin joskus on hetkiä kun pelkkä kosketus saa hänet hermostumaan.
Huonetoveri kolmas poikamme antaa siskon tulla leikkiinsä mukaan, ja tekee tästä osan leikkiään. He ovatkin yhdessä oikea pahapari ulkona varsinkin, kolmosen mielestä siskolle saa ja pitää syöttää kaikkea. Ja uhmatuhmissaan tekee myös hyvin usein kaikkea muuta siskon kanssa, kuten kiipeilee hyllyjä vasten. Toki kolttosten lisäksi hän kovasti on opettanut siskoa leikkimään leikkikeittiöllä, ja sekä muilla leluilla.
Oma näkemykseni on ettei poikien äitiys tai tytön äitiys ole lainkaan eri asia, se kuinka itse suhtautuu siihen ja ajattelee sen määrittelee. Toki en osaa vielä ennustaa tulevaa siltä osin etteikö jotakin erilaista voisi olla luvassa.
halauksin, Marika
