• Kasvatuskulttuuuri ja -ilmapiiri

    Pojat mummon tekemissä yöpaidoissa

    Äitihommani kasvattajana alkaa olla hoidettu, kun iltatähtikin asuu jo lähes muualla. No, miten meni niin kuin omasta mielestä? Millainen ilmapiiri arjessamme oli ja millaisessa kasvatuskulttuurissa pojat elivät? Tiedän, että joissain asioissa olen äitinä ollut oivaltava, taitava ja kekseliäs ja joissain asioissa aivan onneton. Ja löydän heti kaksi asiaa, jotka olisin halunnut kyetä tekemään tehdä toisin.

    Kannustavan ilmapiirin luomisessa olin hyvä

    Olen ollut hyvä ongelmanratkaisija, sinnikäs asioiden edistäjä ja poikien puolestapuhuja (paitsi kerran, mutta siitä kerron joskus toiste). Lisäksi olen hyvä tiedonetsijä ja kannustaja. Joten, jos joku asia ei sujunut poikien elämässä ihan mutkattomasti tai lapsi mietti vaikkapa uutta harrastusta, minussa heräsi oitis uusien vaihtoehtojen ja ratkaisujen etsijä ja uusille urille tuuppaaja.

    Lisäksi meillä oli yksi tapa, jossa olin melko ehdoton. Se on muuten yksi oikeasti toteen laitettuja koiramme ”antamia elämänohjeita”. Kun meille tuli vieraita, poikien piti ihan pienestä pitäen tulla kättelemään, tervehtimään ja vaihtamaan muutama sana vieraan kanssa, – myös teineinä. Se teki aina vaikutuksen vieraisiin ja oma taka-ajatukseni siinä oli kahtalainen. Halusin, että lapset kohdataan, että meille tulevat aikuiset näkevät myös nämä erityiset pienet ihmiset ja katsovat heitä arvostaen. Pojille toivoin sitä, että tätä kautta heidän kynnyksensä kohdata uusia ihmisiä madaltuisi, eikä aikuiskohtaamisia tarvitsisi jännittää. Ikäeroista huolimatta kohtaamisen kokemuksesta tulisi tasavertainen.

    Kaikkea en osannut, mutta ehkä keskimäärin riittävästi

    Sen sijaan en ole ikinä saanut poikia nukkumaan iltaisin ajoissa, pidettyä kotia siistinä, laitettua hienoja ruokia, tehtyä aina salaattia, keksittyä hyviä ruokapöytäkeskusteluja niin, että ruokailuhetkiin olisi tullut muutakin sisältöä kuin nopea syöminen. En saanut luettua joka ilta iltasatua, koulutettua heitä taloustöihin, opetettua petaamaan sänkynsä tai pidettyä jämäkkää päivärytmiä. Olisin mielelläni ollut täydellinen tai ainakin vähän parempi, joten olin enemmän tai vähemmän kateellinen niille äideille ja perheille, jotka osasivat nämä asiat.

    Kateuden sekaista ihailua koinkin viime kesänä, kun vierailin koira-asioissa yhdessä poikaperheessä, jota en tuntenut aiemmin. Saavuin vierailulle ruoka-aikaan ja istuin avarassa keittiössä juttelemassa perheen kanssa. Olin siitä hetkestä täysin mykistynyt ja mietin jälkeenpäin, mikä siinä oli erityistä. Ensinnäkin kaikki olivat samassa keskustelussa, myös alakouluikäiset pojat, vanhempia ei keskeytetty. Toinen asia oli, että kumpikaan pojista ei valittanut mistään. Makaronilaatikko ja salaattiannos katosivat lautaselta ja ilman vanhempien kehotusta lautaset siirtyivät tiskikoneeseen. En kyllä vieläkään ymmärrä, miten perheen vanhemmat olivat saaneet luotua tuollaisen tapakulttuurin. Sen kun olisin osannut!

    Nyt kun tuo hektinen poika-arki on vähän kauempana, olen pystynyt hellittämään aikoinaan vaivaavista riittämättömyyden tunteista. Joissain asioissa pojillani on ollut äiti, joka on pystynyt auttamaan ja kannustamaan heitä elämässä eteenpäin. Jollain elämänalueella he ovat joutuneet lähtemään omiin elämiinsä takamatkalta ja opettelemaan tarvittavat taidot omin voimin. Joten, ehkä kaikki sujui kuitenkin keskimäärin kohtuullisesti.

    Kaksi asiaa, jotka olisin halunnut kyetä tekemään toisin

    On kuitenkin kaksi asiaa, joissa olisin halunnut kyetä tekemään toisin. Olisin halunnut nauraa poikien kanssa enemmän. Arjen hektisyys ja yritys pitää niitä rutiineja yllä oli välillä totista hommaa ja varsinkin aikana, jolloin olin ainoa arkiaikuinen. Silloin tuntui, että päivät katosivat peräjälkeen jonnekin ilman, että olin kommunikoinut poikien kanssa muutoin kuin ohjein ja käskyin. Ja kuitenkin ilmapiiri on se, jossa lapset kelluvat ja joka jättää heihin jälkensä. Tästä olen kirjoittanut myös matkablogissani vuodelta 2015.

    Pienten poikien kädet

    Toinen asia ovat muistot. Olisin halunnut jaksaa taltioida niitä järjestelmällisesti enemmän, sekä pojilleni että itselleni. Erityisesti olisin halunnut kirjata ylös poikien kielenkehitystä ja ilmaisuja, ääntä ja tarinoita. Vanhempien poikien aikana elettiin paperivalokuva-aikaa ja heille jaksoin tehdä omat lapsuusajan kansiot. Mutta digitaalisten kuvien kanssa olen ollut huonompi kokoaja. Kuvia tulee näpsittyä kännykällä niin paljon, että on valtava homma poimia niistä oleelliset. Kuvat kuitenkin kannattelevat muistoja. Esimerkiksi tuo yllä oleva monistuskoneella otettu kahden vanhimman pojan käsikuva tuo mieleen heistä tosi elävät muistot tuon ikäisinä. Muistan heti, millaisia pikkupoikia he olivat, kun heidän kätensä olivat tuon kokoiset ja näköiset.

    Omien poikien kielenkehityksen helmet ovat kadonneet unholaan ja välillä harmittaa, etten pitänyt kotona avointa muistikirjaa, johon olisin niitä kirjoittanut. Nyt yritän napsia muistiin kolmevuotiaan pojanpoikani uudissanoja ja luovia ilmaisuja. Kuten esimerkiksi sana Enstai, joka tarkoittaa tulevaisuuteen sijoittavaa ajankohtaa, määrittelemätöntä viikonpäivää. Voiko sitä paremmin ilmaista kuin vaikka että nähdään Enstaina. Se on niin hyvä sana, että olemme ottaneet sen käyttöön!

    Vastaa