Sain instassa kysymyksen, olenko aina halunnut lapsia ja olenko aina tykännyt lapsista. Vastasin tähän jo lyhyesti, mutta innostuin kirjoittamaan myös oman blogitekstin aiheesta. Tämä aihe on itseasiassa sellainen, jota olen käsitellyt paljon itseni kanssa vuosien aikana.
VAUVAKUUME ALA-ASTEIKÄISENÄ
Otsikko voi kuulostaa vähintäänkin kummalliselta, mutta koen poteneeni vauvakuumetta jo lapsena. Minulla oli todella kova hoivavietti ja perheen sekä serkustemme vanhimpana lapsena sain myös hoitaa vauvoja ja pieniä lapsia jo ollessani itse hyvin nuori. Ala-asteella menin harva se päivä koulusta suoraan kirjastoon ja raahasin kotiin repputolkulla vauva- ja kakspluslehtiä. Kahlasin ne kotona kannesta kanteen, moneen kertaan. Tiesin tuon ajan lastentarvikkeista varmasti kaiken.
Olin myös pienestä asti lapsi, johon pystyi luottamaan. Minulle pystyi jättämään nuorempia lapsia huolehdittavaksi ja kannoin varmasti vastuuni. Koin tarvettakin vastuunkantoon. Olen aika varma, että entisessä elämässäni on ollut jotain, jonka vuoksi koen tarvetta huolehtia kaikesta ja kantaa kaikista ja kaikesta vastuuta 😀 Se tuntuu niin sisäänrakennetulta, etten aina tiedä, onko se lopulta ollut edes sitä mitä oikeasti halusin.
Hoidin koko lapsuuteni ja nuoruuteni sisaruksiani, serkkujani ja tuttavien lapsia. Ehkä hieman liioittelen, mutta on se hallinnut nuoruuttani siinä määrin, että se on pääasiassa jäänyt mieleen. En todellakaan väitä, että en olisi mitään muuta ehtinyt tehdä, mutta kyllä lapsenvahtihommat veivät suuren osan ajastani. Aikuiset olettivat, että halusin olla siinä roolissa ja niin oletin sitten itsekin. Muistan kuitenkin, että ihan aina ei olisi jaksanut.
NUORENA ÄIDIKSI
Halusin nuorena äidiksi. Se oli selvää myös lähipiirilleni. Minulla oli päämääränä saada nuorena lapset ja niin kohtalo minulle sitten lapset nuorena soikin. Rakastin esikoistani jo raskausaikana. On kuitenkin jäänyt vähän sellainen olo, että lapsenvahtihommista hyppäsin suoraan äidin rooliin. Sellainen täysin oma elämä jäi vähän niin kuin välistä. Mutta koen, että oli selvää, että oma lapsi on saatava. Minulla oli asiaan niin suuri ”näin oli tarkoitettu” fiilis. Minulla oli ennen esikoiseni saamista jatkuva vauvakuume. Näin joka paikassa vain vauvoja ja pieniä lapsia. Esikoisen jälkeen minulle ei ole koskaan enää tullut vauvakuumetta. Ei edes ennen toista lastani. Kuopukseni tehtiin sillä perinteisellä perusteella ”esikoiselle kaveri”. Häneen en osannut luoda raskausaikana vahvaa tunnetta, mutta heti hänen synnyttyään rakkauden tunne syttyi.
Omien lasteni saannin jälkeen minulla ei ole ollut pientäkään ripausta vauvakuumetta. Ei edes silloin, kun nykyisen mieheni kanssa odotimme yhteistä lasta (lue aiheesta enemmän täältä). Mahdolliseen yhteisen lapsen saamiseen olisi aivan muut perusteet kuin vauvakuume. Näistä perusteista suurin olisi vanhemmuuden jakaminen rakastaman ihmisen kanssa.
JÄIKÖ SEIKKAILUT SEIKKAILEMATTA?
Jollain tapaa mietin joskus mitä kaikkea olisin voinut elämässä kokea, jos olisin elänyt nuoruuttani pidemmälle ilman vanhemmuuden roolia. Lopulta mietin tätä kuitenkin hyvin vähän ja en todellakaan ajattele jääneeni mistään paitsi. Kaikkeen on aina mahdollisuus, jos ei juuri tietyssä hetkessä niin varmasti jossain toisessa, jos tarpeeksi haluaa. Mielestäni lasten kanssa voi kokea ja elää yhtä paljon, vaikkakin vähän eri tavalla, kuin ilmankin lapsia. Elämä on monin tavoin rikkaampaakin lasten kanssa ja olen omistani äärettömän kiitollinen, he ovat elämäni.
Lasten kanssa voi muuttaa ulkomaille, matkustaa muuten vain, luoda uraa tai mitä ikinä haluaakaan. Asioiden toteuttaminen saattaa vain olla hitaampaa. En siis ajattele, että lasten vuoksi mikään olisi mahdotonta. Viikko-viikko-elämän vuoksi osa asioista taas on mahdotonta. Tai tarkemmin sanottuna ei mahdotonta, tämänkin asian suhteen päätökset ovat valintoja. Tarkoitan tällä siis esimerkiksi sitä, että jos haluamme, että meidän kaikkien lapset saavat elää arkea yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa, kukaan ei voi muuttaa edes toiselle paikkakunnalle. Tiedän, että moni eronnut vanhempi on toiselle paikkakunnalle muuttanut ja asiat on saatu ratkaistua silti lasten kannalta hyvin. Mikään valinta ei siis ole toistaan huonompi tai parempi. Meidän uusperhekuvion aikuisten valinta on kuitenkin tähän asti ollut se, että jokainen haluaa viikko-viikko-arjen toimivan, eli jokainen on sitoutunut asumaan samalla paikkakunnalla muiden kanssa. Asia voi tietysti muuttua lasten kasvaessa, mutta ei varmaankaan lähitulevaisuudessa. Viikko-viikko-arki sitoo meidät Ouluun. Emme voi pakata lapsia lentokoneeseen ja muuttaa aurinkorannalle asumaan.
LOPUKSI
Eli siis; halusin aina lapsia. Olen aina tykännyt lapsista ja tykkään edelleen. Lasten kanssa kaikki on mulle aina hyvin luontevaa ja helppoa. Olen ehdottomasti mukavuusalueellani lasten kanssa. En vain tiedä halusinko lapsia, koska sen kuului vain elämässäni mennä niin. Vai valitsinko itse haluta lapsia. Ehkä halusin ja valitsin, ja valitsin haluta lapsia. Se on siis selvää, että äidiksi halusin ja en voisi kuvitella elämääni ilman äitiyttä.
Ainut ikuisuuskysymys, josta voisi keskustella, on äidiksi tulemisen oikea aika. Jokaisessa elämänvaiheessa vanhemmaksi tulemisessa on puolensa ja tästä saisi taas oman kirjoituksen aikaiseksi. Oikeasta ajasta voi tosiaan keskustella loputtomiin mielenkiinnon vuoksi, mutta uskon, että se on turhaa. Jokainen, joka lapsia saa, saa ne juuri oikeaan aikaan ja oikeaan hetkeen, jopa oikean henkilön kanssa, vaikka erokin tulisi myöhemmin.
Kiitos, kun luit.