Kaikki eivät sovi samaan muottiin, mutta tähän meitä yritetään saada uskomaan. On olemassa tiettyjä yhteiskunnallisia raameja ja toimintoja, joiden sisällä osa asioista on hoidettava, se on vain hyväksyttävä.
Mutta kun sama laulu jatkuu ihmissuhteissa, työelämässä ja vanhemmuudessa. Jo äitiysneuvolan aulasta alkaen saamme törmätä erilaisiin lippulappusiin, joissa kannustetaan vauvamuskariin, värikylpyyn ja muihin, yhteiskunnallisesti toivottaviin harrastuksiin. Ja se on upeaa, ihanaa ja arvokasta, että näitä mahdollisuuksia on.
Kaikille ne eivät kuitenkaan sovi.
Kun pojat olivat pieniä, kävin näissä paikoissa itsekin. Enkä ihan hirveästi nauttinut. Joku älähtää nyt, että äidinkö nautinko on tärkeintä? Vastaan, että aika helkkarin tärkeää onkin. Toivoisin ihan hirveästi, että nykyistä enemmän kannustettaisiin perheitä omannäköisiin toimiin, omannäköiseen vanhemmuuteen, omannäköisiin harrastuksiin. Tarjotaan lapsille sellaisia elämyksiä, jotka kiinnostavat myös meitä itseämme. Ja se on ihan okei, jos niin sanotut perinteiset harrastukset tuntuvat itselleen sopivilta – silloin pitää tehdä niin.
Ei kaikkien kuitenkaan tarvitse käydä ringissä laulamassa tai ihmislihakeitossa istumassa jumalattoman aikaisin sunnuntaiaamuna (anteeksi kärjistys, taustalla saattaa piillä pientä kaunaa itseäni kohtaan), jotta lapsi saisi sosiaalisia kontakteja tai pääsisi harrastamaan. Vaihtoehtoja on, ja vain taivas on rajana.
Ei, ei lapsia voi viedä ihan kaikkialle – mutta melkein.
Suomessa vanhemmuuskulttuurista on kasvanut mörkö, jota moni välttelee “koska oma elämä loppuu”. Voi, kunpa olisin jo 13 vuotta sitten käsittänyt, että kaikki eivät sovi samaan muottiin. Että en ole huonompi äiti, kun en viihdy perhekerhoissa ja värikylvyissä.
Olisin säästynyt monelta itkulta, epätoivolta ja huonommuuden tunteelta, jos olisin rohkeasti lähtenyt toteuttamaan itseäni. Enkä osaa sitä kunnolla vieläkään! Annan esimerkin.
Seuraan TikTokissa erästä New Yorkissa asuvaa naista, jonka kaksivuotias lapsi menee nukkumaan yhden jälkeen yöllä. Äiti tekee itse muutaman tunnin sen jälkeen töitä kotoa käsin, ja menee sitten itsekin nukkumaan. Ylös he nousevat, puoliltapäivin, tai sitten kun siltä tuntuu. Kyseinen äiti jakaa paljon videoita siitä, miten he käyvät kävelyllä tai puistossa vuorokauden vaihtuessa tai syövät aamupalaa yhdeltä päivällä.
Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Kauhistusta? Niin se herättää monissa muissakin.
Pysähdytkö hetkeksi ja kysy, miksi? Koska eihän pienen lapsen kuulu elää tuollaisessa rytmissä? Miksi ei? Vahingoittaako se häntä? No ei vahingoita. Perheellä on upea, omanlainen toimintamalli, joka sopii juuri heille. He ovat omaksuneet rytmin, joka on heille luontainen. He eivät elä ulkopuolisen, vaan sisäisen kellon mukaan. Eikö elämää pitäisikin voida elää juuri näin? Aika täällä on liian lyhyt siihen, että tottelisimme orjallisesti ulkopuolisia määritteitä.
Maailma on onneksi osittain jo muovautunut suuntaan, jossa elämän ei tarvitse pyöriä yhteiskunnan ikiaikaisessa aikataulussa. Etätöiden yleistyessä tämä helpottuu edelleen. Jos lapsi käy kotikoulua, samat mahdollisuudet ovat myös hänellä. Koulua voi käydä vaikka Balilta ja matematiikkaa voi laskea keskellä yötä, eikä sen pitäisi tehdä kenestäkään mitenkään poikkeuksellista.
En tiedä, tulenko koskaan itse olemaan riittävän rohkea vastaaviin siirtoihin. Jonkinlaisesta “näin pitäisi tehdä”-oravanpyörän kovimmasta vauhdista olen onneksi jo jäänyt jälkeen. Nukun kun nukuttaa ja toimin oman intuitioni mukaan – ja silti kykenen tekemään kokopäivätyötä, ja vähän päällekin.
Kaikki eivät sovi samaan muottiin, millainen on sinun muottisi?
