30Emme voi kieltää emmekä omistaa kumppaniamme – asia, joka etenkin naisille suunnatuissa keskusteluryhmissä nousee esiin päivittäin, toisinaan useitakin kertoja.
Mun mies teki asian x, en ainakaan anna kuukauteen.
Päästäisittekö teidän puolison miesten viikonloppureissulle?
Mun mies jäi kiinni pornon katselusta, mitä mä teen?
Mulle tulee joka kerta ihan hirveen surullinen olo, kun luen näitä tekstejä. Tuntuu että monille parisuhde-elämä on sääntöviidakko, jossa metsästetään toista, jotta hänet voi henkisesti mestata kiinnijäämisestä, jonka teemat vaihtelevat.
Halutaanko me ihan oikeasti tällaista elämää?
On totta, että suhteeseen kuuluvat ihmiset luovat omannäköisensä parisuhteen, mutta siinä kohden jos huudetaan kiinnijäämisen, rangaistuksien ja mykkäkoulujen perään, jompi kumpi (tai molemmat) eivät selvästikään ole kokonaisuuteen tyytyväisiä.
Olen itsekin ollut osa tuota loputonta looppia, mutta en ole enää. Minun tehtäväni ei ole vahtia puolisoani. Minä rakastan häntä, kannustan häntä ja haluan elää hänen kanssaan. Jos hän tekee virheen, minä tuen. Jos hän loukkaa minua, suuttumisen sijaan kysyn sekä häneltä että itseltäni, että miksi tämä tapahtui, pitääkö jonkin asian muuttua? Onko meillä tässä suhteessa hyvä olla?
Ja ei, aina en jaksa olla rakentava vaan välillä perkeleet lentävät ja ollaan napit vastakkain. Oppiminen on edelleen kesken, mutta päämäärä selkeä.
Olen venyttänyt tämän ajatuksen siihenkin tilanteeseen, miten reagoisin, jos mieheni esimerkiksi harrastaisi seksiä toisen ihmisen kanssa. Meidän ajatuksemme on siis tällä hetkellä elää monogamisessa suhteessa. Ensimmäinen ja aika inhimillinen reaktiokin näihin tilanteisiin monilla on suuttumus, raivo, loukkaantuminen ja syyttely.
Mutta mitä se auttaa? Voimmeko me ihan oikeasti vihalla ja syyttämisellä muuttaa asiaa paremmaksi? Tuntuuko se meistä aidosti hyvältä, että meille rakas puoliso matelee ja pyytelee häpeissään anteeksi? Onko meillä siihen edes oikeutta? Emmehän me omista ketään, emme puolisoamme emmekä edes lapsiamme.
Minä koen, että voisin oman parisuhteeni sisällä tehdä mitä tahansa, mikä ei tosin tarkoita sitä, että HALUAISIN tehdä niitä kaikkia asioita. Tiedän, että joku suuttuu tästä. Todennäköisesti takerrutaan siihen, että pitäisi saada harrastaa seksiä kenen tahansa kanssa.
Idea ei ole siinä, vaan siinä että meillä on oltava vapaus. Vapaus valita, vapaus elää ja vapaus rakastaa. Ei parisuhde saisi olla kahlitseva tekijä, jonka säännöt rajoittavat elämää. Asioita pitää olla myös oikeus muuttaa – se mikä joskus on tuntunut hyvältä ja johon on sitoutunut, ei välttämättä tunnu siltä aina.
Mitä ajatuksia tää sussa herättää, että emme voi kieltää emmekä omistaa kumppaniamme?
