Tunnistatteko sen tyypin, joka jo peruskoulua käydessään onnistuu olemaan se, jota opettajat syyttävät koko luokan kepposista? Tyypin, joka avaa suunsa muiden puolesta, koska sen roolin ottaminen on luontevaa ja muut osaavat lähinnä supista selkien takana? Varmasti kärjistän asiaa, mutta ilmiö on tuttu minulle läpi elämän. Syyllisen viitta laskeutuu helposti harteilleni ja muut katsovat vierestä hiljaa.
PERUSKOULU
Päiväkoti-ikäisenä olin vielä hiljainen ja ujo, mutta peruskoulun alkaessa tilanne muuttui. Muutimme juuri koulutaipaleeni alkaessa uuteen kotiin ja aloitin opinnot koulussa, josta en tuntenut ketään. Minulla on jäänyt selkeät muistikuvat ja erityisesti tunnemuistot koulun aloituksesta ja jännityksestä, jota siihen liittyi. Koen, että aloin tuolloin rakentaa selviytymiskeinokseni vahvoja sosiaalisia taitoja. Tajusin, että minun on lähestyttävä uusia ihmisiä, puhuttava ja alettava tekemään tuttavuutta, jotta en jäisi yksin. Näin tein ja teen edelleen uuteen tilanteeseen ja uusien ihmisten pariin mennessäni. Olen aloitteentekijä. Vaihdoin koulua vielä pari kertaa peruskoulun aikana ja tämä sama kuvio toistui vahvistuen joka muuton yhteydessä. En osaa arvioida olisinko juuri tällainen, yhtä sosiaalinen ja äänessä oleva, ilman lapsuuden ajan muuttoja.
LUKIO
Kypsyin myöhään ja ehkä peitin siitä tulevaa epävarmuutta puheliaisuudellani. Koen, että vasta lukioiässä kypsyin ja samaan aikaan aloitin myös kuntosaliharrastuksen, jonka avulla sain olomuotoani pehmeämmäksi ja naisellisemmaksi. Itsetuntoni kasvoi entisestään ulkoisten muutosten myötä. Sosiaalisuus ja äänessä oleminen jäivät tämän rinnalle osaksi minua ja ehkä vahvistuivatkin ulkonäöllisen itsetunnon myötä. Joku voi nyt miettiä miten tämä ulkonäöstä ja nuoruuden kypsymisestä kertominen liittyy aiheeseen, mutta ihminen on kokonaisuus ja murrosikä fyysisine muutoksineen vaikuttaa ja on yhteydessä myös henkiseen kasvuun ja hyvinvointiin. Kuten aikuisenakin, ihminen on kokonaisuus ja henkinen hyvinvointi vaikuttaa fyysiseen sekä toisin päin.
Lukiossa siis itsevarmuuteni kasvoi ja olin äänessä entistä enemmän. Jouduin tilanteisiin, joissa minun oli puhuttava ja oltava esillä. Upposin tähän rooliin luontevasti ja koin helpoksi olla äänessä. Äänessä olemisessa päästäänkin aiheen ytimeen. Jo tuolloin lukioaikana minusta tuntui, että suurin osa ihmisistä halusi olla hiljaa ja samaa mieltä valtaväestön kanssa. Mielipiteitä kyllä löytyi, mutta niitä ei haluttu tai osattu sanoa ääneen. Tässä vaiheessa elämääni olen asiasta edelleen samaa mieltä. Suurin osa ihmisistä niin työ- kuin muissakin yhteisöissä on hiljaa, tai mikä sitäkin ärsyttävämpää, ovat äänessä taustalla, mutta eivät koskaan tuo mielipidettään julki.
SYYLLINEN
Ihmiset ovat kovia puhumaan kulisseissa. Siellä saatetaan myös suunnitella, kuinka asia aiotaan ottaa puheeksi, mutta sitä ei koskaan oteta. Kaikki odottavat, että joku toinen ottaa. Kukaan ei halua päätään pölkylle. Jos aivan kaikki ihmiset olisivat vain kulisseissa puhuvia tyyppejä, mitään ei tapahtuisi eikä mikään kehittyisi. Kaikenlaisia ihmistyyppejä kyllä tarvitaan. Mistään ei tietysti tulisi mitään, jos kaikki haluaisivat äänensä jatkuvasti kuuluviin ja ryntäisivät yhtä aikaa paasaamaan omia mielipiteitään julki. Elämässä tarvitaan myös näitä rauhallisia ja kulisseissa pysyviä rooleja ja niiden täyttäjiä. Harmilliseksi homman tekee äänessä olevien ihmisten kannalta kuitenkin se, että he saavat myös kaiken kritiikin ja syyt harteilleen.
Eli homman polku menee usein näin; on asia, johon suurin osa yhteisön jäsenistä haluaa muutosta. Siitä puhutaan ja siitä valitetaan keskenään, mutta sitä ei mennä viemään päättävien tahojen eteen. Lopulta joku menee ja avaa suunsa, toivoen, että saisi asiaan tukea myös taustajoukoilta, joiden tietää olevan asiasta samaa mieltä. Jos vastaanotto ei ole myötämielinen, tukea ei kuitenkaan yleensä tule. Kaikki muut ovat hiljaa ja antavat äänessä olevan seisoa yksikseen sanojen takana. Jos vastaanotto on myötämielinen, silloin tullaan helpommin rinnalle tukemaan ja vastaanottamaan kehut.
LOPUKSI
Yhteisöjen roolitukset menevät niin, että toiset tuovat asioita esille ja ovat äänessä, toiset vaikuttavat taustalla, ja osa haluaa olla hiljaa sekä taustalla että varsinkin päätöksien tekohetkillä. Kaikkia näitä rooleja aivan varmasti tarvitaan. Mikään ei toimisi, jos kaikki olisivat samanlaisia. Myönnän kuitenkin, että olen iän myötä yrittänyt hioa äänessä olemista ajoittain vähemmälle. Se kun on toisinaan raskas rooli.
Mutta näinhän se menee, jokainen yrittää osaltaan varmaankin oppia muilta ihmistyypeiltä asioita. Ehkä taustalla olevat henkilöt ihailevat äänessä olevien rohkeutta tuoda asioita esille? En tiedä, koska minulla ei näin päin ole rooleista kokemusta. Itse ainakin ihailen taustalla pysyttelevien ihmisten taitoa ottaa rauhassa ja kykyä olla asioihin puuttumatta. Siksi meitä on monenlaisia tyyppejä täällä, että täydentäisimme toisiamme ja myös oppisimme toisiltamme. Se on yksi elämän rikkauksista.
Haleja, Susanna