Mikä on oikeasti tärkeää? Nykyisessä yhteiskunnassa tuntuu olevan se, että suorittaa ja saa aikaiseksi mahdollisimman paljon. Yritän räpistellä tästä irti itse, ja silti haksahdan siihen kerta toisensa jälkeen.
Olen saanut (oletettavasti hyvin perisuomalaisen) kasvatuksen, jossa aikaansaavuus, reippaus ja jaksavuus ovat olleet prioriteetteina. Kyllä pitää jaksaa-oli ehkä toinen lause jonka opin, ja jaksaa on pitänyt vaikkei oikeasti olisikaan jaksanut. Ilo, uteliaisuus ja intohimo elämää kohtaan eivät olleet tavoiteltavia asioita, vaan eteenpäin mentiin suu viivana, vakavasti marssien.
En usko että se on elämän tarkoitus.
Tärkeintä on ollut koulunkäynti. Hyvä opiskelupaikka, työpaikka, siisti koti j n e. Eikä siinä, tärkeitähän nuo ovatkin. Mutta ainakaan mulle ei valitettavasti korostettu sitä, miten tärkeää on pitää itsestään aidosti huolta, kuunnella itseään, ottaa itselleen aikaa ja vaalia läheisiä ihmissuhteita.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kyseenalaistan tätä.
Enkä syytä pelkästään kasvatustani, mulla on ihanat vanhemmat, ja tämä kokonaiskuva on aivan jonkun muun aikaansaama kuin heidän. Mitä järkeä on elää näin? Missä vaiheessa arvomaailman paalupaikkaa ovat alkaneet pitää aivan muut tekijät kuin ne, jotka lopulta todella ovat onnellisuuden ja hyvinvoinnin perusta? Miksi oman itsensä ensimmäiseksi asettaminen on joidenkin näkemyksen mukaan jopa itsekästä?
Eikö olisi paljon hedelmällisempää opettaa lapsia ja opetella itsekin kuuntelemaan omaa ääntä ja intuitiota? Opetella pysähtymään pohtimaan, mitä aivan oikeasti haluamme? Rakentaa elämä joka tuntuu omalta, eikä sujahtaa jo valmiiseen moduulielämään, jossa polku on valmiiksi tallottu? Oppia siihen että se mitä meidän sisimpämme haluaa, on oikea tie?
Kelaan mielessäni aikaa 50 vuotta eteenpäin. Olisin (toivottavasti olen) silloin 83-vuotias. Toivoisin että voisin tuolloin katsoa elämääni taaksepäin ja todeta eläneeni omannäköisen elämän. Nyt olen tehnyt niin vain osittain. En usko että katsoisin taaksepäin onnellisena vain, jos olisin ajanut kivalla autolla, työskennellyt hyvässä työssä ja kiertänyt oravanpyörää johon meidät työnnetään jo päiväkodissa. Ei jokainen päivä varmaankaan voi valitettavasti olla silkkaa ilottelua, mutta voisiko siihen suuntaan kuitenkin yrittää pyrkiä?
“Perinteisen mallin” mukaan eläminen tuottaa varmasti jollekin iloa ja sopii jollekin optimaalisesti – ja näiden ihmisten tuleekin ehdottomasti pyrkiä tuonlaista elämää kohta. Mutta ne (me) muut joille tämä sapluuna ei sovi, olisiko aika alkaa rakentamaan toisenlaista elämää, uudenlaista yhteiskuntaa ja mallia, jossa jokaiselle löytyy paikka? Miettiä, mikä on oikeasti tärkeää?
