En ole ikinä elämässäni ollut yksinäinen, siitä olen tosi kiitollinen ja onnellinen. MUTTA tajusin juuri eilen, että olen ollut kuitenkin usein jotenkin ylimääräinen tai ulkopuolinen.
En tiedä mistä se johtuu, onko minulla ystäviä ja piirejä niin paljon, vai siitä, että tutustun helposti uusiin ihmisiin?
On tosi vaikea selittää mitä tällä tarkoitan, mutta yritän ja ehkä joku sellainen joka on kokenut samaa, voi samaistua.
En kuulu oikein mihinkään?
Jos nyt unohdetaan perhe ja puhutaan ihan kavereista, ystävistä, yhteisöistä, niin tämä tunne liittyy vahvasti niihin.
Jo ala-asteella olin ulkona piireistä. Olin kai liian erikoinen. En kuitenkaan jäänyt koskaan tuleen makaamaan, löysin aina uusia kavereita ja uusia kaveripiirejä. Olen sosiaalinen ja minun on helppo tutustua uusiin tyyppeihin. Onneksi.
Lue myös: Tyhmä ja ärsyttävä Jonna
En koskaan jäänyt yksin, enkä tähän päivään menneessä ole kokenut yksinäisyyttä. Onnekseni matkassa on pysynyt läheinen perhe ja myös elämänmittaisia ystäviä. Heistä olen todella kiitollinen.
Näytä tämä julkaisu Instagramissa
Ulkona piireistä
Tämä tunteeni liittyy enemmänkin kaikkeen muuhun.
Harrastuksiin, kouluihin ja työpaikkoihin. Naapurustoon, kaveripiireihin ja muihin yhteisöihin. Niissä olen jotenkin aina ollut se ulkopuolinen. Saatan päästä mukaan, mutta tunnen oloni koko ajan ylimääräiseksi ja ulkopuoliseksi.
Olisi ollut aina kiva kuulua todella vahvasti jonkun tietyn porukan ytimeen, mutta en ole sellaiseen koskaan kuulunut. En tiedä miksi? Tätä olisi mielenkiintoista joskus purkaa…mistä se johtuu?
Jos mietin jo ihan lapsuutta, niin tämä näkyy sieltä asti. Nyt aikuisenakin olen mennyt mukaan moneen, tutustunut ihmisiin ja käynyt eri ryhmien kanssa erilaisissa illanvietoissa ja tapahtumissa, mutta aina jotenkin ylimääräisenä, niin että en ihan ole porukan jutuissa mukana.
Tämä näkyy elämässäni myös niin, että vaikka minulla on ihania ystäviä en kuitenkaan ole mukana heidän kiinteässä kaveriporukassaan. Saan kutsuja kyllä ja menen mukaan, mutta olen siellä ikään kuin se ulkopuolinen.
Voi myös hyvin olla, että en oikeasti ole niin ulkopuolinen kuin miltä minusta tuntuu? En tiedä?
Onko joku muu kokenut samanlaisia tunteita?
Itse olen päätynyt päätelmään, että osa syy siihen on erityisherkkiyteni, osa se etten osaa hurahtaa asioihin ja osa se että nautin omasta rauhasta ja siitä etten lähde kaikkiin suunnitelmiin täysillä mukaan.
Tunnen aina itseni hieman ulkopuoliseksi kaikessa, koska en lähde täysillä samaistuen muiden ajatuksiin vaan pohdiskelen itsekseen asiaa.
Myös ns paskanjauhamisen osaamattomuus korostuu vanhempien keskusteluissa ja tekemisessä. Jos en pysty samaistumaan ja hihkaisemaan, että kyllä meilläkin Maija menee joka päivä nukkumaan klo 19, vaan sanon että meillä Maija menee meidän elämänrytmin mukaan nukkumaan klo 21, niin olen ulkopuolinen. Silloin olen mieluummin hiljaa, kuin kerron meidän tyylin ja kohtaan paheksunnan.
Mähän taas olen se tyyppi joka ei osaa olla hiljaa, sanon kyllä mielipiteeni. Tai ehkä nykyään valitsen yhä useammin sen hiljaisenkin tien. En tiedä.
Paskanjauhamista en taida osata minäkään. Juttelen kyllä joskus myös ihmisistä jotka eivät ole paikalla mutta en koskaan mitään sellaista mitä en olisi sanonut myös heille.
Olen perus tyytyväinen elämääni, en jaksa esimerkiksi haukkua kumppaniani tai valittaa lapsistani, sekin taitaa jollain tapaa erottaa minut monesta. En myöskään jaksa hypettää mitään tai ketään. Elän kaiketi aika hetkessä.
En tiedä, tuossa luin muiden samoin kokevien ajatuksia ja monella tuntui olevan yhteistä ainakin se, että on helppo tutustua ihmisiin. Ehkä jopa aika innokkaana.
Olen aina kokenut samaa.
Jo ala-asteelta lähtien. Pääsin kyllä porukoihin, mutta olin aina jotenkin sen yhden askeleen sivussa.
Olen aina kokenut, ettei minulla ole niin kauheasti annettavaa. Olen se ylipainoinen lyllerö, joka löytää itsensä aina urheilullisten naisten joukosta. En osaa vertailla juoksuvaatteiden teknisiä ominaisuuksia tai keskustella tankotanssista tai ilmajoogasta.
Osaan kyllä rupatella ja heittäytyä juttusille, mutta tosi usein on tunne, etten kuulu tähän(kään) joukkoon. Sellainen “sielunsisaruus” jää puuttumaan.
En juurikaan käytä alkoholia, se ei koskaan ole vetänyt puoleensa. Voin kyllä seurassa juoda yhden siiderin, mutta siihen se jääkin. Tämä on jotenkin sulkenut ulkopuolelle työpaikkojen ja kaverinporukoiden ytimestä. En koskaan ole mukana niissä “ikimuistoisista kohelluksissa”, joihin pikkujoulut, tykyillat ym päättyvät ja joita nauraen muistellaan monet vuodet. Siinä kohtaa olen jo siiderini juonut ja poistunut, kun ydinporukan meno käy vauhdikkaaksi.
Aina toivon tutustuessani uusiin porukoihin, että olisiko tässä se, johon minäkin tuntisin oikeasti kuuluvani?
Ystäviä on, pitkältäkin ajalta ja heistä olen toki kiitollinen, mutta yhden kanssa yhdistää yksi juttu ja toisen kanssa taas toinen.
Vielä näin 5-kympin kynnyksellä odottelen sitä kokemusta, millaista on oikeasti kuulua johonkin joukkoon.
Hei vähän sama fiilis tuossa, että yhden ystävän kanssa yhdistää toinen asia ja toisen kanssa toinen. Saan kyllä yhteenkuuluvuuden tunnetta kun järkkään itse jotain. Silloin saan paikalle omat parhaat ystäväni ja en ole ulkopuolinen. En kuitenkaan jaksaisi järkätä koko ajan jotain ja on kiva käydä muidenkin jutuissa…
Moi, samaistun hyvin pitkälti tähän. Helposti tutustun ja löydän tieni porukkaan sekä saan kavereita. Mutta sitten aina tapahtuu jotain ja koen ulkopuolisuutta. Joskus se harmittaa, pääasiassa olen asian jo nuorena hyväksynyt. Minulla on vain vähän ihmisiä elämässä, joita voin sanoa oikeasti ystäviksi, kavereita ja tuttuja löytyy sitten isohko määrä.
Toisinaan tekee mieli sanoa ihmisille jo tutustumisvaiheessa, ettei kannata odottaa minulta ystävyyttä. Kuulostaa oudolta mutta viihdyn niin hyvin yksin tai vain lähiperheen kanssa, että syvällisen suhteen luominen ei yleensä luonnistu, ainakaan jos se edellyttää paljon yhteydenpitoa. Ehkä tämä on se syy, miksi tunnen ulkopuolisuutta. Toisaalta olen utelias tutustumaan monenlaisiin juttuihin, jolloin se ulkopuolisuus omalta osaltaan mahdollistaa helpon ”liikkumisen” eri juttujen ja ihmisten välillä. Innostun myös uusista jutuista nopeasti.
Hirveän vaikea pukea asiaa fiksusti sanoiksi. Uskon että samaa kokevat ymmärtävät. Asiaa voisi ehkä kuvailla yksinäinen susi laumassa 🙂
Kuulostaa tutulta, hyvin samanlaisia ajatuksia täällä.