“Pysähdy kanssani tähän, ei meil oo enää kiire minnekään” laulaa Reino Nordin. Samalla takaraivossa jyskyttää suorita, suorita, suorita… Eihän siinä tahdissa ehdi edes unelmoimaan. Nyt kun olen kunnolla pysähtynyt ajatusteni äärelle, koen että olen antanut unelmilleni mahdollisuuden tulla askeleen lähemmäs. Uskon ja ajattelen, että kun unelmille antaa tilaa eikä niitä kiellä, ne virittää meidän ajatuksia oikeaan suuntaan. Niiden ajattelu ja lähemmäs päästäminen ajatuksen tasolla myös jotenkin ehkä ohjaa meitä tekemään valintoja jotka vievät meitä askeleen lähemmäs. Elämä on seikkailu kun uskaltaa aidosti olla oma itsensä ja elää omannäköistä arkea.
Mutta eihän elämästä koskaan tiedä. En 19 vuotta sitten ajatellut kun lopetin äitini kanssa puhelun, että se puhelu jäisi meidän viimeiseksi. Elämä osaa olla arvaamaton, joten sitä suuremmalla syyllä haluan rohkeammin tavoitella unelmiani ja vielä joku päivä katsoa taakseni ja todeta, että tämä on nyt se tilanne, josta vielä muutama vuosi sitten vasta haaveilin. Aivan kuten nyt olen tilanteessa, josta vielä muutama vuosi sitten vasta haaveilin.
Lue myös: Syksy on oikeastaan aika jees
Enkä sano, että jokaisessa hetkessä tarvitsisi olla unelmia, saatika unelmien oltava erityisen suuria. Toisinaan on myös enemmän kuin okei elää hetkessä ilman seuraavaa päämäärää, vailla unelmia, mutta jos sulla on unelmia, miksi et lähtisi niitä tavoittelemaan? Ne unelmat on sun mielessä syystä.
Näytä tämä julkaisu Instagramissa
