Minusta tuntuu, että erityislapseni ei saa tarvittavaa tukea koulussa. Olenko ainut?
Minulla on yksi erityislapsi, hänellä on ADHD (tarkkaavaisuushäiriö). Käytössä ei ole lääkettä, lääkettä on kuitenkin kokeiltu. Lääke auttoi tarkkaavaisuuteen, mutta toisista syistä se ei jäänyt kuitenkaan käyttöön.
ojan kanssa tukea on tavalla tai toisella saatu jo siitä asti kun poika oli ihan taapero. Lapsen erityisyyden huomasimme hänen ollessa 1 vuotta.
Tukea on siis periaatteessa saatu, mutta ei sitten kuitenkaan
Pojalla oli maailman paras opettaja ala-asteen ensimmäiset luokat, olen siitä äärimmäisen kiitollinen vielä tänäkin päivänä. Tämän opettajan ammattitaidon, aidon halun auttaa ja poikani sekä opettajan onnistuneen henkilökemian vuoksi pojan koulu lähti aikanaan hyvin liikkeelle.
Sen jälkeen ei enää.
Pojan tehostettu tuki on kulkenut mukana ihan alusta asti, mutta käytännössä se on vain nimike vailla hyötyä. Tehostettu tuki on tuonut meille muutaman (mielestäni aika turhanpäivisen) palaverin lisää vuodessa oman opettajan ja erityisopettaja kanssa, mutta siinä kaikki. Mitään muuta tukea ei ole oikeastaan lapsi koulussa saanut.
Mitä isommaksi poika kasvoi, sen huonommaksi muuttui tukikin, vaikka sitä hän olisi tarvinnut koko ajan enemmän.
Millaista tukea olisimme kaivanneet?
Millaista tukea olisimme sitten kaivanneet?
Ainakin sellaista oikeaa pysähtymistä lapsen ongelmien äärelle. Erilaisia tukitoimia tunneille, ymmärtämistä ja kuria. Vaikka tehostettu tuki on, siitä ei tiedä juuri kukaan opettaja. Aivan älytöntä.
Myöhemmin alkoi tulemaan erilaisia ongelmia jotka olisi pitänyt ehdottomasti hoitaa koulun puolelta erilailla.
Esimerkiksi yksi opettaja ei kertonut yli puoleen vuoteen meille vanhemmille, että lapsi oli jättänyt läksyt tekemättä koko sen ajan. Tämä selvisi meille super surkean todistusnumeron myötä, kun ihmettelimme miksi numero ei mennyt lähellekään linjassa koenumeroiden kanssa. Opettaja ei pojan erityisyydestä huolimatta ottanut vanhempiin yhteyttä vaikka poika ei tehnyt läksyjä eikä oppinut. Ihmettelin tätä toimintaa rehtorille asti, joka pesi kätensä koko jutusta kehumalla kuinka hyvä opettaja on kyseessä.
Toinen on erityislapsille suunnatut erilaiset tavat suorittaa kokeita. Nämä kaikki on pitänyt selvittää itse, kukaan koulussa ei ole niistä vinkannut. Esimerkiksi se, että oppilaalla on oikeus tehdä koe sanallisesti tai että kun hakee peruskoulusta eteenpäin niin erityisoppilas voi hakea eri väylää? Minusta tuntuu, että meiltä on pimitetty ihan kauheasti kaikkea tarvittavaa tietoa. Osa tiedoista tuli meille aivan liian myöhään, juuri näitä olisi jonkun pitänyt kertoa vanhemmille pitkin matkaa.
Jatkuvia Wilmaviestejä
Olisimme ehkä kaivanneet myös pientä helpotusta Wilmaviesteihin. Erityislapsen vanhemman on aika raskasta avata päivittäin Wilma mikä on täynnä negatiivisia merkintöjä, ihan joka päivä! Usein opettajilta jotka eivät edes tiedä pojan erityisyydestä mitään (esimerkiksi välitunnilta). Jatkuvat negatiiviset Wilmaviestit ovat vaikuttaneet todella negatiivisesti meidän vanhempien ja pojan väleihin.
En tarkoita etteikö esimerkiksi huonosta käytöksestä tulisi laittaa viestiä kotiin, mutta “lapsi on levoton” ja “terotti kynää usein tunnilla” ovat aivan älyttömiä viestejä erityislapsen perheille.
Saako muut erityislapset tarvittavaa tukea koulumaailmassa?
Olen miettinyt tämän oman erityispoikani myötä, että kuinkahan paljon meillä on peruskoulussa erityisiä lapsia joiden tuensaanti on ihan retuperällään? Paperilla näyttää hienolta, mutta mitään oikeaa tukea koulunkäyntiin ei saa.
Ongelmia on kuulemani mukaan enemmän yläasteella missä opettajat vaihtuu, mutta tieto ei.
Kouluihin tarvittaisiin paljon enemmän avustajia tukemaan lasten opiskelua luokissa. Kaikki erityislapset eivät kuuluu erityisluokille, erityisyyksiä on niin paljon erilaisia. Joskus tavalliseen ryhmään integrointi voi olla hyvä ratkaisu MUTTA silloin apukäsiä tarvitaan luokkaan.
-Anonyymi kirjoittaja-
Sana on vapaa kirjoituksia voit lähettää meille myynti@poikienaidit.fi osoitteeseen tai tämän sivun alalaidasta.
Jatko-opintoihin vaativan erityisen tuen oppilaitokseen. Pienet ryhmät, vahva tuki, samat tutkinnot kuin yleisessä. http://www.ameo.fi
Täysin samaa mieltä! Meillä vastaava tilanne, tosin poika on vasta koulutien alussa ekaluokkalainen. Nyt jo syksyn palaverissa todettiin, että hänellä on käytössä kaikki mahdolliset tukitoimet mitä koulu voi tarjota, enempää ei ole mahdollista saada. ?
Elikkä omaa avustajaa ei saa, voi vain haaveilla. Kaikilla tunneilla ei saa avustusta eikä pääse erityisopettajalle, vaikka on selkeä tarve. Normi luokassa kuormittuu niin kovasti, että koulunkäynti kärsii. Onneksi on kyse pienestä, joten asiat on vielä toistaiseksi helppoja. Joka tapauksesa kauhulla odotan jatkoa, jos näin menee asiat. Toivon mukaan lapsi oppii. Tähän mennessä olen asennoitunut siihen, että olen kotona niin pitkään kuin mahdollista ja autan lasta koulunkäynnissä ja oppimisessa kaikin mahdollisin keinoin, mitä kotoa käsin voin tehdä. Muuta en voi.
Tilanne on aivan älytön, meidän yksi pojista kärsii lukihäiriöstä, mutta ei saa siihen mitään apuja koska muita ongelmia ei ole. Opettaja sanoi, että tarvitsisi olla esim tarkkaavaisuus- tai käytöshäiriöitä lisäksi, jotta saisi lisäapuja. Aivan uskomatonta.
Kyllä! Me olemme siinä tilanteessa, että keskimmäinen lapsi tarvitsee myös tukea nimenomaan äidinkielessä ja kokeissa. Hänen lukemisen ymmärtäminen on aivan alkutekijöissä. Hän ei muista lukemaansa tekstiä, joten ei pysty vastaamaan kysymyksiin. Hänen koulunkäynti on tähän mennessä sujunut ainoastaan siksi, kun olen itse panostanut siihen ajallisesti paljon sekä lapsi on suht kiltti. Mutta olen alkanut epäilemään, että hänellä saattaa olla myös ADD. Veikkaan ettei tukea kauheasti hänenkään kohdalla saada. Diagnoosiin menee varmasti aikaa. Resurssit on olemattoman pienet. Valitettavasti Suomen koulujärjestelmä on edelleen erittäin puutteellinen. Se ei pysy perässä lasten kasvavien tarpeiden kanssa.
Vaikka lapset ovat fiksuja joissain asioissa ja jopa ylittävät tiedoillaan ikäluokkansa, ei se päde kaikilla osa-alueilla. Varsinkaan sitten kun puhutaan tuen tarpeista.
Mä olen jo ikään kuin luovuttanut opettamisen suhteen, koska luulen, että jos en olisi itse nähnyt sitä vaivaa ja tehnyt sitä pohjatyötä niin meidän lapsilla kaikilla olisi koulu mennyt heti alusta asti alamäkeä. Kaikki lapset on tarvineet varsinkin aluksi vahvaa tukea. Ekaluokkalainen muutenkin opettelee vasta koulunkäyntiä. Läksyt tehdään usein itkun kanssa ja meidän lasten kohdalla se läksyjen tekeminen on saattanut viedä jopa kolme tuntia aikaa yhteensä. Kun tytöt oli 1 ja 2-luokilla ja molemmat tarvivat apua paljon. Sittemmin on kyllä heidän kohdallaan helpottanut ja vanhin selviää nykyään lähes itsenäisesti. Keskimmäinen tarvitsee tukea jonkin verran ja nuorin 100% tuen. Joten jos olisin itse vieraalla töissä ja 8h poissa kotoa, ei meidän lapset varmaan olisi oppineet mitään. ?
Tiedostan tämän kyllä täysin! Se on ollut meillä tietoinen valinta vanhempina, että työt on suunniteltu niin, ettei lapset joudu olemaan liikaa yksin/selviytymään yksin. Aina se ei ole mahdollista, vaikka varmasti kaikki vanhemmat tai ainakin suurin osa haluaisi olla lastensa tukena, mutta ei syystä tai toisesta pysty siihen.
Meillä taas ei ole kauheasti jäänyt aikaa toisillemme siitä syystä, että on tehty töitä limittäin. Lisäksi on tehty se päätös, että mies tekee enemmän töitä ja minä vähemmän, koska kannan vastuun lapsista lähes yksin arkisin. Tämäkään ei aina ole mahdollista valita tietenkään. Eikä kaikki naiset halua siihen asemaan. Minulle se on luonnollista, eikä oikeastaan edes valinta, koska mies ei kielimuurin ja kulttuurierojen vuoksi pystykään samoihin asioihin mihin minä pystyn omassa kotimaassa. Tiedän suunnilleen miten asiat kuuluu mennä vaikka siellä koulumaailmassa. Minusta tuntuu, että lapset kyllä arvostavat sitä turvallisuuden tunnetta joka heillä on siinä mielessä, ettei tarvitse tulla tyhjään kotiin kuin todella todella harvoin, että he saavat vanhempien huomion ja apua tarvittaessa.
Olen ajatellut, ettei tämä tilanne kuitenkaan ikuisesti kestä. Vaan lapset kasvaa ja ensi vuonna kun nuorin menee toiselle luokalle, voi tilanne olla jo eri. Ehkä äitiä ei sitten tarvita koko ajan (toivon mukaan). Olen tehnyt töitä niin nuoresta ja niin paljon, ettei harmita vaikka nyt on useamman vuoden tehnyt pätkissä, lyhennettyä työaikaa ja ollut loma-ajat työttömänä tai palkattomalla vapaalla. Olen huomannut ettei tässä maassa työnteolla rikastu, ainakaan perheen äiti joka haluaa myös olla lastensa kanssa. Toki elämässä pitää tehdä monenlaisia isoja valintoja. Omakotitalo vai ulkomaanmatkat, ura vai perheen hyvinvointi jne. Näin kärjistettynä. Eihän kaikki aina mene yks yhteen. Lasten eriarvoisuus tulee esille monissakin tilanteissa. Kaikki ei panosta lapsiin; harrastuksiin, ruokaan tai vaatetukseen, huvituksiin tai elämän laatuun. Toiset huvittelee kyllä itse, mutta lapsille ei hommata mitään. Toiset juo rahat, toiset syö rahat. Kaikilla ne menee mitä tuleekin. Yleensä. ?♀️ Ehkä pompattiin nyt vähän aiheesta. ? Ehkä ymmärsit mun pointin. Toivottavasti.
Jos pidetään tarpeeksi meteliä ja lastemme puolia, niin ehkä me vielä jossain vaiheessa saadaan päättäjät ymmärtämään, että lasten koulutuksen laadulla on väliä. Myös meidän erityisten lasten. Heilläkin on oikeus oppia, olla samalla viivalla ja saada samat mahdollisuudet. Heillä on lisäksi niin paljon viisautta sellaisissa asioissa, mitä normi lapsi ei ymmärtäisi, että kun saadaan hyötykäyttöön kaikki se energia, uteliaisuus ja tiedonjano, niin AVOT! Alkaa tapahtua edistystä. ?
Kyllä. Tasapainoinen elämä on tärkeää ja kyllä vanhemmuudesta pitää pystyä myös nauttimaan ja viettää niitä hyviä hetkiä lasten kanssa, eikä ainoastaan olla se auktoriteetti tai se opettaja.
Voi kun siihen oliskin joku helppo ratkaisu.
Komppaan teitä, ADHD-miehen puolisona, mahdollisesti ADHD- omaavien lasten äitinä sekä opettajana (peruskoulu ja toinen aste).
Osaava ja erityisen oppilaiden tarpeista tietoinen opettaja on tärkeä aivan joka koulutunnilla, erityisoppilaan iästä riippumatta. Olen toiminut YTO-opettajana ammattioulun puolella pienryhmissä, jossa enemmistö oli erityistuen opiskelijat. Ennen ensimmäistä tuntia sain luettua läpi jokaisen oppimissuunnitelmaa ja tutustua ns. haasteisiin. Suunnittelin tunnit tuon tiedon pohjalla niin, että että jokainen saa oppia omia vahvuuksia käyttäen (esim. saman tehtävän voisi suorittaa muutamalla eri tavalla). Tuntien alussa vaihdoimme viikon kuulumisia. Tarpeen mukaan pyysin ammattiohjaajan apua, varsinkin koetilanteessa/kun oppilas tarvitsi oman tilan koen suorittamiseksi varasin ajat etukäteen. Huomasin kyllä, että resurssit puuttuu, mutta onneksi YTO-opettajana minulla on hyvin aikaa (ja henkilökohtaista kokemusta asiasta) järjestää opetusta niin, että saivat oppia. Minusta opettajana myös tärkeä on nähdä jokaisen numeron positiivisia puolia, eli se, mitä oppilas, eritoten erityistuen oppilas on oppinut, myös substanssin ulkopuolella. <3 ja sitä positiivista palautetta löytyy kyllä, kun aloittaa sanoittaa äänen, missä joka oppilas on hyvä. Vaikka ne hyvät asiat ovat jokaisella omat, palautteen positiivisuus on mielestäni avainasemassa. Motivoi hurjasti, myös meitä tavallisia oppijoita.
Kiitos <3 siksi pysynkin opetuksessa, jotta voisin auttaa omalla tavallaan. Toivottavasti poikanne saa tarvitsemansa tukea ja apua koulutulsessa, sillä jokainen ansaitsee sitä.