Äidin tarina: Lapsuuden traumasta – päihteidenkäyttäjäksi

Joidenkin kohdalla tie vie lapsuuden traumasta päihteidenkäyttäjäksi. On tutkimusnäyttöä siitä, että trauma on hyvin yleinen taustatekijä päihdeongelmissa. Lapsuuden trauma ei aina tarkoita, että lapsen kotona olisi tapahtunut jotain, trauma on voinut syntyä esimerkiksi koulukiusaamisen, seksuaalisen hyväksikäytön tai muun kodin ulkopuolella tapahtuneen asian vuoksi. 

Tällainen tarina on kerrottavana myös suurperheen äidillä Annella, jonka poika koki lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä vuosien ajan, tekijänä perheen ulkopuolinen henkilö naapurustosta. Kun haastattelimme Annea, hänen äänessään kuuluu syvä suru. ”Poika oli keskimmäinen. Kiltti, iloinen, empaattinen ja liikunnallinen lapsi, ehkä hieman arka.”, Anne kuvaa poikaansa.

Mutta lapsuudessa pojalla oli trauma, jonka paino ei ole vieläkään kadonnut. Pojan hyväksikäyttö alkoi viiden vuoden iässä ja paljastui vasta hänen ollessaan yhdeksän. ”Trauma muutti lapsen ja perheemme maailman.”. Poika sai traumaterapiaa, mutta äiti muistaa yhä sen ajan ristiriidat. ”Ohjeistus oli, että lasta ei saanut ottaa syliin eikä halata, vaikka lapsi sai kauhukohtauksia. Se tuntuu sydämessä vielä tänäkin päivänä.”.

Murrosiässä löytyi huumeet

Murrosikä toi mukanaan uusia haasteita. 14-vuotiaana poika kokeili kannabista ja alkoholia. Samaan aikaan vanhempien läpikäymä ero vaikutti myös perheen lapsiin, erityisesti poikaan. ”Hän otti pesäeroa meihin molempiin vanhempiin ja alkoi hölmöillä, varasteli lääkkeitä, varasteli kaupasta, otti autoja ilman lupaa”. Poika sijoitettiin ennen täysi-ikäisyyttä. Laitosjakso ei kuitenkaan tuonut toivottua tukea. ”Kolme kuukautta eikä mitään apua. Hän tuli ja meni kuten halusi.”

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä elämä näytti hetken tasoittuvan. Ei rikoksia, ei väkivaltaa. Poika kirjoitti ylioppilaaksi, teki töitä ja lähti opiskelemaan. Mutta 22-vuotiaana tilanne romahti: mukaan tulivat vahvemmat päihteet ja psykoosit. Siitä alkoi sairaalakierre.

Pojalle tuli psykooseja ja pakkohoitojaksoja. Apu on ollut täysin riittämätöntä. Lääkettä annettiin oireisiin, mutta terapiaa tai kuntoutusta ei saanut.

Tarina on sama kuin liian monella muullakin päihderiippuvaisella.

Yritimme kaikkemme, turhaan. Nyt päivä kerrallaan

Perhe yritti saada apua. ”Maksoimme itse terapian, mutta se katkesi, kun Kela sai tietää kannabiksesta. Siinä vaiheessa hänet olisi vielä voitu mielestäni pelastaa”, pohtii Anne. Pojan psykoosit lisääntyivät. Äänet päässä alkoivat: ensin poika alkoi epäilemään perhettä, sitten järjestöjä, lopulta tekoälyä.

Annen poika on nyt 30 vuotias, ja hänellä on diagnoosina skitsofrenia. ”Hän asuu omillaan ja opiskelee hitaasti. Me ollaan onnellisia jokaisesta hyvästä hetkestä.”, Anne miettii. Äidin äänessä kuuluu suuri suru.  Sisaruksille kokemus on ollut myös raskas, äidiltä tämä kaikki on vienyt luottamuksen järjestelmään, joka petti heidän perheensä. ”Julkiseen puoleen en usko ennen kuin näen näyttöjä. Korvaushoidot turvataan, mutta toipumiskeskeiseen hoitoon ei ohjata. Tukea ei saa.” Samaa on sanonut monet muut perheet.

Anne elää päivä kerrallaan. Valmiina koska tahansa viemään poikansa toipumiskeskeiseen hoitoon, jos poika niin haluaa.

Anne haluaa sanoa muille äideille jotakin tärkeää: ”Pidä lapsestasi huolta. Älä jätä yksin, ellei ole pakko. Muissakaan sairauksissa ei ohjata jättämään sairasta ihmistä yksin.” Anne suosittelee myös vanhemmille joiden lapsi on päihdekoukussa, suuntaamaan lapsi suoraan toipumiskeskeiseen hoitoon. Auto valmiiksi ja heti menoksi!

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän lisää: ”Aina täytyy uskoa, että jotain hyvää voi vielä tapahtua. Jos poikani vain haluaa.” 

Olethan huomannut lakialoiteen Hoitoa – Ei hylkämistä . Se on täysin sitoutumaton kansalaisaloite. Ei rahoitusta, vain äitien yhdessä käynnistämä yritys mikä auttaa lapsia ja perheitä.  🫵 ALLEKIRJOITA vielä tarvitaan ääniä, jotta sinun lapsesi saa apua jos sitä tulevaisuudessa tarvitsee – koska kukaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu!