Mitä jos se mopopoika olisi ollut minun poikani?

Katsoin videon Tuusulassa tapahtuneesta poliisin kiilauksesta uudelleen ja uudelleen. Joka kerta vatsaani kouraisi samalla tavalla. Minunkin poikani oli tuolla mopoilijoiden tapaamisessa, mitä jos kiilattu mopopoika olisi ollut minun poikani?

En halua puolustella nuorten kaikkea tekemistä. Enkä varsinkaan väittää, että nuoren kuuluisi saada tehdä mitä tahansa vain siksi, että hän on nuori. Mutta äitinä en voi myöskään katsoa videota vain liikenneturvallisuuden, poliisin toimivaltuuksien tai järjestyksenpidon näkökulmasta. Minä katson sitä äidin silmin.

Se mopopoika olisi voinut olla oma poikani

Teinipoika, joka lähtee illalla ulos mopolla kavereiden kanssa, on aivan tavallinen arkinen asia meille teinien vanhemmille. Sen jälkeen äiti tai isä ei todellakaan tiedä 24/7, missä poika on, mitä hän tekee tai kenen kanssa hän liikkuu.

Minä myönnän suoraan, etten ymmärrä mopoista juuri mitään. En osaa kuunnella moottorin ääntä ja päätellä, onko sitä viritetty. En tiedä, miltä osat näyttävät tai mitä kaikkea mopolle voi tehdä. Voin kysyä pojalta, onko mopo kunnossa ja laillinen, mutta loppujen lopuksi minun on myös luotettava siihen, että hän kertoo minulle totuuden.

Vanhemman vastuulla on asettaa rajat, opettaa seurauksista ja yrittää tietää, millaisissa porukoissa oma lapsi liikkuu. Mutta samalla on hyväksyttävä yksi vanhemmuuden vaikeimmista tosiasioista, lastaan ei voi valvoa 24/7.

Siksi minua häiritsee suuresti tapa, jolla moponuorista välillä puhutaan. Videoiden ja somekeskustelujen perusteella on helppo nähdä vain ”häiriköivät mopopojat”. Mutta niiden kypärien sisällä on lapsia ja nuoria. Jonkun poika. Jonkun tytär. Jonkun sisarus. Jonkun kaikkein tärkein ihminen.

Poliisin toiminta herättää minussa äitinä voimakkaan tunteen

Ymmärrän, että poliisilla on tehtävä. Ymmärrän myös, että poliisin on puututtava vaaralliseen ajamiseen, rikkomuksiin ja tilanteisiin, joissa muiden turvallisuus vaarantuu. En ajattele, että poliisin pitäisi vain katsoa vierestä, ja silittää päätä jos nuoret rikkovat lakia.

Mutta poliisilla on samalla valtava valta. Kun poliisiauto kiilaa mopoa ajavan nuoren, seuraukset voivat olla sekunneissa aivan hirvittävät. Mopoilija on fyysisesti hyvin suojaton verrattuna autoon. Yksi väärä liike, yksi kaatuminen väärässä kohdassa, ja seurauksena voi olla vakava vamma tai jotain vielä pahempaa.

Siksi pohdin äitinä, oliko juuri tuollainen toimintatapa välttämätön? Oliko tilanteessa olemassa turvallisempi tapa pysäyttää nuori? Oliko riski suhteessa siihen, mitä tilanteessa yritettiin saavuttaa, hyväksyttävä? Näitä kysymyksiä pitää mielestäni voida esittää ilman, että se tarkoittaa poliisin työn vastustamista.

Mitä me vanhemmat voisimme tehdä paremmin?

Ehkä meidän pitäisi kiinnostua enemmän siitä, missä nuoret liikkuvat. Ehkä meidän pitäisi opetella edes perusteet siitä, millä meidän lapsemme ajavat. Ehkä meidän pitäisi puhua enemmän siitä, mitä tapahtuu, jos mopo viritetään, ajetaan liian kovaa tai poliisia lähdetään karkuun.

Mutta meidän pitäisi puhua myös siitä, miksi nuoret kokoontuvat. Nämä tapaamiset ovat olleet pojalleni tärkeitä. Kavereiden näkeminen, vapauden tunne ja oman porukan löytäminen. Se, että saa olla hetken ilman aikuisten jatkuvaa kontrollia.

Jos ainoa viestimme nuorille on ”totelkaa auktoriteetteja tai muuten käy huonosti”, menetämme jotain olennaista. Nuorille pitää toki opettaa, että poliisin määräyksiä noudatetaan. Mutta yhtä tärkeää on, että nuori ymmärtää miksi. Auktoriteetti ei synny pelkästään siitä, että toisella on virkamerkki. Luottamus syntyy siitä, että molemmat osapuolet kokevat tulevansa kohdelluiksi ihmisinä.

En halua, että oma poikani oppii pelkäämään poliisia. Haluan, että hän oppii kunnioittamaan poliisia. Nyt tuntuu, että tuon tosiasian opettaminen on taas hieman vaikeampaa.

Ja ehkä me aikuiset voisimme nyt pysähtyä tämän videon äärelle ilman, että valitsemme heti puolemme. Voisimme olla yhtä aikaa huolissamme nuorten käytöksestä ja poliisin toimintatavasta. Voisimme vaatia nuorilta vastuuta ja samalla vaatia viranomaisilta harkintaa. Sillä loppujen lopuksi kyse ei ole vain mopoista. Kyse on meidän lapsistamme.

Jos videolla olisi ollut oma poikani, en varmasti ensimmäisenä kysyisi, oliko hän varmasti totellut jokaista sääntöä. Ensimmäinen ajatus olisi todennäköisesti paljon yksinkertaisempi, onko lapseni kunnossa?

-Anonyymi kirjoittaja-

Lue lisää tapahtuneista MTV3 Uutiset.

Sana on vapaa -kirjoituksia voit lähettää meille OTA YHTEYTTÄ sivun kautta.