Tänä syksynä meidän talo hiljenee, ehkä liikaakin. Meidän pieni ja ainoa lapsi (ei enää niin pieni) on saanut opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta. Sydän on pakahtua tottakai ylpeydestä ja onnesta mutta samanaikaisesti halkeaa huolesta. Miten hän pärjää? Tai miten minä tuun pärjään? Mitä mä nyt teen, tai mitä tässä kohtaa kuuluisi tehdä?
Äidinvelvollisuudet täytetty
Oon tottakai aina tiennyt, että tää hetki koittaa. Sitähän varten lasta kasvatetaan, että hänestä kasvaa itsenäinen ja rohkea nuori, joka uskaltaa elää, kokeilla ja lähteä maailmalle. Mutta silti se iskee yllättäen, vaikka kalenterissa on ollut lähtöpäivä ylhäällä jo pitkään.
Olen alkanut miettiä, kuka minä olen sitten, kun en enää ole äiti 24/7. Kun en voi varmistaa, että tulihan aamupala syötyä ja eihän pyykki jää koneeseen. Ja muistitko ottaa avaimen ja puhelimen, kun hän lähtee ulos. Uskon ja tiedän, että hän pärjää mutta osa minusta ei vaan haluaisi vielä päästää irti.
Kuka minä olen?
Kaipaan vertaistukea, tsemppiä, kokemuksia, muita äitejä, jotka ovat käyneet tän saman läpi. Miten te kestitte sen, kun lapsi muutti pois? Ja miten kestitte ensimmäisen yön tai ensimmäisen hiljaisen aamun, kun kahvikupin toisella puolella ei enää ollutkaan ketään? Kun ei tarvinnut ketään potkia aamulla ylös? Miten opetitte itsenne luottamaan, että lapsi osaa ja pärjää kyllä?
Tiedän, että tämä on uuden alku – meille molemmille. Mutta juuri nyt se tuntuu enemmän maailman lopulta, ja oon itse hukassa mitä nyt teen? Tätähän mä oon tehnyt aina, ollut aina äiti! Tottakai oon edelleen, mutta en oo enää jokapäiväisessä arjessa mukana. Mä jään pois hänen elämästään tietyllä tapaa…
