Kun synnytyksen jälkeen äitiyden alku ei alakaan odotetusti.
“En koskaan ollut kokenut vauvakuumetta, mutta aina olin pitänyt realistisena sitä, että jonain päivänä olisin äiti. Perheen perustaminen tuntui ajatuksena kovin luonnolliselta, mutta koin myös, että elämäni ei kaadu siihen jos en koskaan tulisikaan äidiksi.
Kesällä 2017 tapasin mieheni, poikani isän, jonka kanssa asetuin aloilleni. Olin kärsinyt tässä kohtaa jo useita vuosia mielenterveysongelmista, mutta koin olevani turvassa mieheni vierellä, tavallaan koin, että laivani oli saapunut satamaan, tässä on hyvä ja tähän minä jään. Molemmilla oli ajatus perheen perustamisesta, ei ehdottomana asiana, mutta kuitenkin sellaisena mikä tuntuisi hyvältä ja varsinkin perheen perustaminen juuri toistemme kanssa. Lokakuun lopulla 2020 tein positiivisen raskaustestin vain pari kuukautta sen jälkeen kun olimme jättäneet ehkäisyn pois ja olimme sillä ajatuksella, että ei ole kiire, mutta nyt olemme valmiita tai ainakin niin valmiita mitä etukäteen voi asian suhteen olla.
POSITIIVINEN RASKAUSTESTI
Positiivinen raskaustesti sai minulle aikaan kahden viikon sekavan olotilan, voimakkaan ahdistuksen sekä surullisen mielen. Mietin miksi tunnen näin? Tämänhän piti olla onnellinen hetki, onnellinen asia, miksi koen tämän näin? Ajatus kuitenkin kypsyi pikkuhiljaa, tiesin, että tätä syvällä sydämessäni haluan vaikka en pysty tätä asiaa jostain syystä käsitellä tai sisäistää. Päivät vaihtelivat; toisena päivänä olin iloinen, toisena jännittynyt, jonain päivänä ahdistunut, jonain päivänä täynnä pelkoa tästä kaikesta, useana päivänä tätä kaikkea vuorotellen.
Raskaus onneksi sujui hyvin, koin, että raskaus oli helppo ja vaikka mieli ei oikein meinannut pysyä mukana tässä suuressa muutoksessa, tiesin, että kaikki tasaantuu vielä. Uuden edessä ja äärellä tunteet ovat sekaisin ja olen aina tuntenut todella vahvasti ja ollut äärimmäisen herkkä ja haavoittuvainen.
Raskausaikana en kokenut suuria onnen tunteita vaikka myönteisesti siitä kaikesta ajattelinkin. En hypistellyt vauvanvaatteita vaan sitä mukaan mitä niitä tuli pistin ne muovikassiin vaatekaapin perälle odottamaan pesemistä. En intoillut, se ei tuntunut luontevalta, koin asiat omalla tavallani vaikka koin sen tavan välillä olevan väärä, varsinkin kun selasin somea ja näin miten moni muu kokee raskauden.
ENSIMMÄISET HETKET SYNNYTYKSEN JÄLKEEN
Esikoinen, poikamme, syntyi kolme viikkoa etuajassa kesäkuussa 2021. Synnytyksen jälkeen fiilis itse synnytyksestä jäi mieleen positiivisena, kaikki meni paljon paremmin mitä ajattelin eikä jäänyt minkäänlaista traumaa tai pelkoa.
Muistan kun näin poikamme ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen, katsoin häntä helpottuneena ja hämmentyneenä. Miehelläni valui onnen kyyneleet, mutta itse en itkenyt. Jos olisin itkenyt, olisin itkenyt nähdessäni mieheni itkevän, mutta en muuten. Poika annettiin rinnalleni ja olin helpottunut, että selvisin synnytyksestä hyvin ja siitä, että poika on terve. En kuitenkaan kokenut sellaista rakastumista ensi silmäyksellä mistä minulle oli puhuttu, en suurta äidillistä rakkautta millaisen luulin siinä hetkessä syttyvän.
Synnytyksen jälkeen olo oli väsynyt ja hieman sekava, muistan, että olin surullinen kun en reagoinut lapsen syntymään siten miten moni muu kertoi reagoivansa. Olin turtunut ja tässä vaiheessa olin myöskin valvonut vuorokauden joten halusin vain levätä.
Olimme pojan kanssa sairaalassa vastasyntyneiden tarkkailuosastolla seuraavat viisi päivää, sillä vauvan verensokeriarvot heittelivät sekä hän tarvitsi valohoitoa keltaisuuteen. En muista nukkuneeni sairaalassa juurikaan niinä päivinä, lähinnä sellaista koiran unta, muutaman tunnin vuorokaudessa, n. 10 minuutin välein säpsähdellen.
Katselin poikaamme ja koin huolen tunnetta toisesta, se sai minut uskomaan, että tunteet kyllä tulevat ajallaan. Söin myös todella huonosti sillä en kokenut nälän tunnetta.
Ajatukset olivat sekaisin ja en saanut kunnolla nukuttua, kroppa oli kaikkensa antanut ja sitä myötä mitä keho oli kovilla ja väsynyt heijastui se kaikki omaan mieleen.
Yhtenä yönä sairaalassa juuri kun olin nukahtanut näin painajaisen missä poikamme oli jäämässä junan alle. Heräsin siihen kun pidin poikaamme sylissä, en muista, että olisin noussut sängystä ja ottanut poikamme syliin, mutta siinä seisoin keskellä yötä hän sylissäni. Jälkikäteen ajattelin, että sekin oli merkki siitä, että äidin rakkaus elää minussa, se vaan ei ole saanut tilaa tulla esille. Ei vielä.
Ajattelin, että oloni tasaantuu, että kaikki tasaantuu kun pääsemme kotiin ja kun se päivä koitti, että meille annettiin lupa lähteä kotiin, koin pitkästä aikaa todella helpottuneen ja onnellisen olon.
VIHDOINKIN KOTIIN
Olin kokoajan kaivannut niin paljon kotia, sinne meno tuntui ihanalta ajatukselta. Kaikki kuitenkin romahti lähes heti kun kotiin pääsimme. Istuin sohvalla itkien ja katsoin poikaamme, tuntui, että jos joskus niin nyt kaikki romahtaa ja hajoaa käsiin. En ollut nukkunut paljoakaan kohta viikkoon, mutta en myöskään ole väsynyt. En ole syönyt kuin pieniä määriä, mutta en ole nälkäinen. En tiennyt mitä tehdä kun ei ollut voimia edes istua, olo oli todella sekava, tuntui vain, että ei musta sittenkään ole tähän. Mieheni otti kaiken vastuun pojastamme, sillä itse koin kaiken todella raskaana ja vaivalloisena. Tein pieniä asioita mitä pystyin, mutta se oli todella hankalaa ja voi miten pahalta se tuntui – eihän tämänkään näin pitänyt mennä.
Tämän jälkeen muistan vain yksittäisiä hetkiä ja on todella vaikea muodostaa käsitystä niistä kesäisistä päivistä. Ei ollut vauvakuplaa, oli vain loputun toivottomuus. Mieheni oli rakkautta täynnä poikaamme kohtaan ja huolehti hänestä joka hetki. Tuntui niin pahalta, että en pystynyt samaan. Välillä makasin sängyssä ja katselin vieressä nukkuvaa poikaamme ja koin suurta surua siitä, että en tuntenut mitään. En kuitenkaan pystynyt itkemään, olin täysin turtunut.
EN SAA NUKUTUKSI
Yritin nukkua, mutta en päässyt uneen. Säpsähtelin jatkuvasti ja valvottuja tunteja oli tässä vaiheessa niin paljon takana, että aloin näkemään harhoja. Muistan kun makasin olohuoneen sohvalla, ulkona oli helle ja asuntomme oli todella kuuma, tuuletin puhalsi vain lämmintä sisäilmaa ja olo oli tukala. Katsoin poikaamme joka nukkui sitterissä ja yhtäkkiä näin, että hänen pää olisi ollut irti.
Valvominen tuhosi vointiani entistä enemmän enkä ymmärtänyt hakea apua esimerkiksi unilääkkeistä sillä en ollut ikinä sellaisia käyttänyt. Läheiset alkoivat huolestua tilanteesta, mutta vakuuttelin, että kaikki järjestyy kyllä ja pärjään ihan hyvin. Tämä on nyt sitä raskauden jälkeistä masennusta, niin vakuuttelin itselleni sekä muille. Ymmärsin, että en ole kunnossa, mutta sitä en ymmärtänyt miten huonossa kunnossa olin.
Päivät kuluivat sumussa ja vointi huononi hetki hetkeltä. Muistan miten toivoton oloni oli, se toivottomuus tuntui loputtomalta ja äärimmäisen pahalta. Muutaman tunnin pintaunella vuorokaudessa sekä todella vähäisellä syömisellä oltiin menty jo toista viikkoa.
Eräänä aamuna istuin sängyllämme ja heilutin itseäni edes takas tuijottaen seinää. Sen jälkeen tajusin, että nyt todella täytyy tehdä jotain. Pian tilanne valkeni itselleni sekä läheisilleni enemmän ja lopulta mieheni lähti viemään minua päivystykseen. Kaikki aika ja ajatukset olivat vauvassa joka oli ymmärrettävää enkä itsekään osannut hakea apua aiemmin.
Päivystyksessä pääsin juttelemaan psykiatriselle sairaanhoitajalle sekä lääkärille. Näiden keskustelujen jälkeen itkimme mieheni kanssa odotusaulassa, sillä minut määrättiin pakkolähetteellä psykiatriselle osastolle. Se tuntui pelottavalta, en koskaan ollut joutunut kokemaan mitään tällaista enkä menemään mielenterveysongelmien kanssa ns. näin pitkälle. Miten pahalta tuntuikaan, että jätän mieheni yksin alle kaksiviikkoisen poikamme kanssa. Hänen täytyy nyt ottaa kaikki vastuu, tavallaan se äidin rooli, se minun rooli mihin en ollut kyennyt. Itkimme lohduttomasti toisiamme vasten ja samalla vakuuttelimme toisillemme, että tästä selvitään ja sitten kun tästä selvitään niin mikään ei voi kaataa meitä jos ei tämäkään, tämä kaikki vahvistaa, tämä kaikki kääntyy vielä hyväksi vaikka nyt tuntuukin äärettömän pahalta.
Lue myös: Tuleeko minusta teini-isän äiti?
AMBULANSSILLA OSASTOLLE PSYKOOSIEPÄILYN VUOKSI
Minut vietiin ambulanssilla psykiatriselle osastolle psykoosiepäilyn vuoksi ja siellä ensiksi pääsin juttelemaan lääkärin kanssa. Kerroin tilanteeni niin hyvin kun pystyin ja osasin pukea sanoiksi, kerroin kuinka olin 11 vuorokautta nukkunut pari kolme tuntia vuorokaudessa ja syönyt sen verran, että taju ei lähde. Meni noin 20 minuuttia ja sitten istuin kivirappusilla unilääkkeiden kanssa odottamassa kyytiä kotiin. Sain vain unilääkkeet mukaani ja kehoituksen mennä kotiin nukkumaan. Olin omillani juuri kun olin saamassa apua, se tuntui pysäyttävältä.
Vahvat unilääkkeet eivät minua juurikaan auttaneet ja syöminen ei meinannut enää onnistua. Hakeuduin uudestaan päivystykseen seuraavana päivänä sillä oloni paheni pahenemistaan ja tällä kertaa onnekseni pääsin psykiatriselle osastolle ja tilanteeni otettiin tosissaan.
Itkin osastolla huoneessani ikävää miestäni kohtaan, en poikaamme kohtaan. Olin jollain tavalla unohtanut, että olen äiti ja, että kotona on pieni poikani joka tarvitsee minua. Lopulta olin osastojaksolla viikon verran ja se viikko oli elämäni parhaimpia. Se oli elämäni parhaimpia koska sain itseni siellä takaisin, sain nukuttua hyvin ja sain ruokahaluni takaisin. Sain tukea, apua ja huolenpitoa sekä ymmärrystä.
Osastojakson lopulla mieheni tuli katsomaan minua osastolle poikamme kanssa. Katsoin poikaamme nyt hieman eri silmin, sydämeni tuntui lämpimämmältä. Poika tuntui kuitenkin kovin vieraalta koska välillämme ei ollut minkäänlaista sidettä.
Pian tuli myös se päivä kun mieheni ja poika tulivat hakemaan minut kotiin. Minua pelotti. Kotiin palaaminen ahdisti todella paljon. Tuntui pahalta palata paikkaan josta oli lähtenyt niin sekavana ja paikkaan missä ei vauvan kanssa ollut muodostunut mitään hyviä muistoja. Paikkaan jonka seinät tuntuivat muistuttavan siitä äärettömästä toivottomuudesta. Ei tuntunut hyvältä palata, mutta ei ollut vaihtoehtoa. Koin kuitenkin, että oloni on parempi koska olen saanut nukuttua ja syötyä, tilanne toivottavasti jatkaisi parempaan suuntaan menemistä.
Nyt vain täytyi aloittaa alusta, ei kaikkea, mutta matka äitinä. Täytyi tutustua uudelleen omaan poikaan, oppia hänestä ja oppia itsestä. Toipuminen alkoi pikkuhiljaa, mutta oli annettava itselle aikaa ja armoa ja se oli välillä todella hankalaa. Tiesin, että alusta asti rakkaus poikaa kohtaan on ollut minussa, mutta se jäi kaiken, ihan kaiken alle. Ei tunteet heränneet kunnolla päivissä, ei viikoissa, ei edes parissa kuukaudessa. Mentiin todella pienin askelin ja oli opittava antamaan itselle armoa eikä yrittää väkisin tuntea jotain mitä ajattelin, että pitäisi tuntea.
Kaikki oli uuden opettelua, mutta nyt oli helpompi hengittää. Lamaannuin monia kertoja ja tarvitsin mieheni apua päivittäin todella paljon. Välillä poikamme itki sylissäni ja istuin hiljaa seinää tuijottaen enkä pystynyt tekemään mitään. Seuraava päivä saattoi kuitenkin olla parempi, koin onnistumisia ja hymyilin. Päivä päivältä kaikki selkeni ja äitinä oleminen alkoi tuntua luontevammalta. Pystyin nauttimaan hyvistä hetkistä vaikka sitä kuuluisaa vauvakuplaa ei vieläkään ollut eikä sitä koskaan tullutkaan.
Arki alkoi sujua pikku hiljaa ja annoin itselleni aikaa kaiken kanssa. Olin onnellinen sinä päivänä kun tunsin, että koen kiintymystä poikaa kohtaan. Olin onnellinen kun hän hymyili ensimmäisen kerran minulle. Olin onnellinen kun ensimmäisen kerran ikävöin häntä kun lähdin itsekseni kauppaan. Olin onnellinen kun hän nukahti rinnalleni. Olin ja olen onnellinen, että taistelin hänen sekä itseni vuoksi.
TUNNEN KIITOLLISUUTTA
Olen kiitollinen, että sain apua, jotta pystyin tulemaan paremmaksi äidiksi. Äiti olin kokoajan ollut siitä päivästä alkaen kun poikamme syntyi, vaikka en ollutkaan sellainen äiti mitä moni muu oli ja on. Annoin kaikkeni mitä pystyin vaikka ei juurikaan ollut annettavaa siinä kunnossa missä olin. Ajattelin, että parasta mitä pystyin tekemään poikani vuoksi oli se, että hain apua ja tulin kuntoon. En voinut huolehtia hänestä siinä kunnossa, mutta koen helpottavana ajatuksena sen, että hän ei tule muistamaan mitään meidän yhteisen elämän alusta. Minä muistan, mutta hänen ei koskaan tarvitse muistaa.
En olisi koskaan voinut kuvitella, että minulle kävisi näin, mutta selvisin ja tulin entistä vahvemmaksi. Olo ei ollut enää toivoton, nyt tunsin toivon pilkahduksia arjessa ja onnen hetkiä äitiydessä. Olen ikuisesti kiitollinen meidän tukiverkolle joka piti huolta miehestäni, minusta ja ennen kaikkea pojastamme. Tämän kaiken jälkeen en ole enää epäröinyt pyytää apua jos sitä tarvitsen. Se ei tehnyt minusta huonoa äitiä kun en tuntenut rakkautta kun näen lapseni ensimmäistä kertaa eikä se, että koin hänen tuovan loputtoman toivottomuuden tullessaan. Pahalta ajatukset tuntuivat silloin ja tuntuvat edelleen, mutta ne oli koettava, se oli minun äitiyteni alku, minun ja meidän tarinamme alku.
MITÄ MEILLE KUULUU NYT?
Tätä kirjoittaessa makaan sängyllä ja kuuntelen musiikkia kuulokkeilla, välillä hiljennän musiikin ja kuuntelen kuuluuko itkua vai onko poika unessa. Seinän takana nukkuu minun elämäni tärkein ihminen. Rakas poikani täyttää pian kahdeksan kuukautta. Tänä päivänä koen olevani maailman onnellisin, että saan olla hänen äitinsä. Rakkauteni poikaani kohtaan on jotain niin suurta, että en osaa sitä sanoin kuvailla. Hänessä on kaikki. Tunnen niitä tunteita mitä toivoin tuntevani kesällä. Tunnen äidin rakkautta mitä toivoin tuntevani siitä hetkestä lähtien kun näin hänet ensimmäisen kerran. Vaikka äitiyden alku oli vaikea niin tärkeintä on se miten asiat nyt ovat. Katson poikaamme ja tunnen loputonta rakkautta. Onneksi hain apua ja tulin kuntoon, jotta pystyn olemaan hänelle se kaikki mitä hän tarvitsee. Meidän välillämme on nykyään se side jota alussa ei ollut. Se side, joka tulee olemaan nyt ja aina elämäni tärkein side.”
<3 kiitos kun jaoit kokemuksesi