Haluan kertoa kotisynnytyksestäni muille, koska toivon, että jokainen kotisynnytystä harkitseva ymmärtää valmistautumisen tärkeyden ja sen, että vaikka luottamus kehoon on tärkeää, joskus tarvitaan jotain enemmänkin!
Olin toivonut kotisynnytystä pitkään
Ajatus kotisynnytyksestä oli pitkään mun ajatuksissa. Halusin synnytykseltäni rauhaa, luonnollisuutta ja mahdollisuuden synnyttää ilman sairaalaympäristön kiirettä. Olin perehtynyt asiaan tosi huolella ja löytänyt kokeneen kätilön synnytykseeni. Tunsin itseni valmistautuneeksi. Kaikki vaikutti olevan paremmin kuin hyvin.
Synnytys alkoi aamuyöllä, herätin mieheni ja aloimme valmistella synnytystä. Supistukset olivat heti melko voimakkaita, mutta ajattelin sen olevan normaalia. Kätilö saapui yllättävän nopeasti meille ja varmisti, että vauvan sydänäänet olivat vielä hyvät. Jatkoin hengittelyä ja yritin pysyä rentona. Tukenani oli mieheni.
Yllättävä käänne muutti kaiken
Jotain muuttui kuitenkin nopeasti. Mun kipu yltyi hallitsemattomaksi ja tiesin ettei kaikki ollut enää kunnossa. Vauvan sykkeet alkoi laskea ja kätilö joutui soittamaan ambulanssin. Siinä hetkessä tajusin, kuinka kaukana apu todella oli. Meiltä sairaalaan on 35 minuuttia ja ambulanssin tulo tuntui ikuisuudelta.
Meidän vauva syntyi lopulta kotona ennen ambulanssia, ihan sinertävänä ja hiljaisena. Kätilö aloitti elvytyksen ja ensihoitajat jatkoivat kun saapuivat paikalle. Vauva saatiin onneksi virkoamaan. Minut ja vauva vietiin ambulanssilla sairaalaan.
Sairaalassa selvisi, että vauvallamme oli hapenpuute. Synnytyksen loppuvaiheessa istukka ei enää kyennyt kuljettamaan riittävästi happea. Jos olisimme olleet sairaalassa, hätäsektio tai muu nopea toimenpide olisi voinut estää tilanteen.
Me selvisimme, mutta matka takaisin arkeen on ollut pitkä. Syyllisyys, pelko ja suru kulkevat mukanani. Entä jos vauvamme olisi kuollut?
Suosittelen miettimään kotisynnytystä tarkkaan, minä synnytän jatkossa sairaalassa.
Sana on vapaa kirjoituksia voi lähettää nimettömänä tämän sivun alalaidasta.
