Tässä eräs tarina tuhansista, Mariasta ja hänen pojastaan. Tarina, joka voisi olla melkein mistä tahansa suomalaisesta perheestä. Se paljastaa, mitä tapahtuu, kun oikeanlaista hoitoa ei saa, kun nuori putoaa, ja vanhemmat joutuvat yksin taistelemaan lapsensa hengestä. Marian poika oli kuolla peukkuun.
Tiesitkö, että Suomessa arviolta noin miljoona suomalaista kärsii läheisen päihteiden käytöstä. Valtaosa suomalaisista tuntee jonkun päihderiippuvaisen omasta lähipiiristään ja moni kantaa mukanaan huolta, pelkoa ja syyllisyyttäkin. Silti suomalainen päihdejärjestelmä keskittyy yhä pääosin haittojen vähentämiseen, ei siihen, että ihmiset oikeasti toipuvat.
Suomessa korvaushoidot aloitetaan jopa alaikäisille ja ne vievät suuren osan resursseista. Silti missän ei varsinaisesti mittata, kuinka moni niillä toipuu. Kysymys jää ilmaan: Miksi?
Korvaushoidot tarkoittaavat, että huumeriippuvuuden oireita hoidetaan lääkkeillä. Riippuvuus vaihdetaan toiseen. Toipumista se ei tarkoita – haittoja se toki joillakin vähentää
Iloisesta pikkupojasta huumeiden käyttäjäksi
Maria muistaa lapsensa iloisena, tavallisena poikana, jolla oli kuitenkin painolastinaan OCD-oireyhtymä. Pakkoajatukset ja toiminnalliset oireet alkoivat pahentua koulukiusaamisen myötä. Apu julkiselta puolelta evättiin koska poika oli “reipas”, liian pärjäävä saadakseen tukea. Perhe hakeutui yksityiselle psykiatrille, josta oli lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä; nykytiedon valossa psykoterapia pahentaa pakko-oireista häiriötä.
14-vuotiaana poika löysi kannabiksen, aluksi vain helpottamaan oloa OCD oireitaan. Kannabista poika sai katukaupasta. Sitä poltettiin, kun vanhemmat eivät nähneet.
16 vuotiaana tuli alkoholia mukaan kuvioihin, ja joskus poika tuli humalassa kotiin. Pojan kanssa puhuttiin ja arestiakin tuli. Poika tutustui 17 vuotiaana tyttöön jolla oli oma asunto, silloin tuli mukaan kuvioihin myös anfetamiini. Nuoret muuttivat yhteen 18 vuotiaina.
Samaan aikaan nuoren miehen arki pyöri normaalisti, töitä, harrastuksia ja kaikkea normaalia, vanhemmat eivät huomanneet mitään outoa, ja ne merkit mitä oli, menivät OCD:n piikkiin.
Vanhemmat epäilivät pojalla olevan masennusta
Ajan kanssa poika alkoi muuttumaan, ei tullut sovitusti paikalle, ei mennyt töihin ja oli usein kummallisen väsynyt. Vanhemmat arvelivat kaiken johtuvan masennuksesta. Huumeet eivät tulleet mieleenkään. Poika ohjatiin terapiaan, toiveena oli, että poika saisi vihdoin apua OCD:hen.
Kun poika kertoi rehellisesti kannabiksen käytöstä terapioissa, hänet potkittiin niistä kerta toisensa jälkeen ulos. Kelan hyväksymät terapeutit eivät halunneet hoitaa nuorta OCD oireistaan, koska mukana oli huumekäyttöä. OCD jäi siis hoitamatta – jälleen kerran.
Sitten tapahtui jotain kamalaa. Poika löysi peukun. Elämä alkoi romahtaa. Poika muuttui ulkoisesti, psykoosit lisääntyivät, työt loppuivat, katoamiset yleistyivät. Tyttöystävä vaihtui uuteen ja uusi nainen juoksutti poikaa ympäriinsä ostamassa peukkua molemmille. Mistä raha siihen tuli? Maria ei vieläkään tiedä. Kelan kautta tuli sairausrahaa, mutta se ei ole riittänyt varmasti kaikkeen.
Lopulta poikaa ei enää nähnyt selvänä. Poika ei kuitenkaan ollut vanhemmilleen agressiivinen, joten lapsi sai tulla aina kotiin. Maria myöntää, että he olivat niin sanotut ”mahdollistaja vanhemmat”. Vanhemmat maksoivat pojan laskuja ja velkoja, Maria joutui jopa irtisanoutumaan työstään, jotta ehti huolehtia pojastaan. Se oli kuulemma väärä tapa toimia, mutta sitä Maria ei kuitenkaan kadu: “Emme tiedä, olisiko hän enää edes elossa, jos olisimme katkaisseet yhteyden. Ja kuka voi hylätä oman lapsena – jos olisimme tehneet näin, olisimmeko sitten mahdollistaneet kuoleman?”
Joulu, jolloin pelättiin kuolemaa
Kun poika jätti perheen joulun väliin ensimmäistä kertaa 26-vuotiaana, pelko oli lamauttava. Maria ja puoliso kiersivät koteja, soittelivat kavereille, etsivät. “Se joulu oli meidän elämämme kamalin.” -Maria muistelee.
Vasta neljä päivää myöhemmin poika ilmestyi ovelle, vapisten, nälkiintyneenä, psykoosissa. Ja sanoi sanat, joita he olivat odottaneet vuosia. “Haluan eroon huumeista.”
Kotona kuivilla oleminen oli yritystä, joka kesti tunteja, päiviä. Sitten retkahdus. Sitten katoaminen. Sitten paluu. Lopulta Maria löysi poikansa henkihieverissä psykoosissa vuokra-asunnostaan ja raahasi tämän kotiin. Silloin Marian oli pakko sanoa pojalle: “Sä joko kuolet tai lähdet hoitoon”
Maria löysi Minnesota-malliin perustuvan, toipumiskeskeisen hoidon paikasta Rehabi 365. Katkolle menemisen vaihtoehto ei houkuttanut poikaa, koska monet tutut olivat käyttäneet siellä aineita salaa, eikä se ollut ollut kuin säilömistä. Mutta Minnesota-hoitoon hän suostui.
He saivat pojan hoitoon heti. Ei jonotusta. Ei portinvartijoita. Ei byrokratiaa. Hoidon hinta oli alle 7000 €. Joka pennin arvoinen.
Maria kysyy syystä:
Miksi valtio maksaa vuosittain miljoonia korvaushoitoihin, mutta ei tue tällaista toipumiskeskeistä hoitoa, joka oikeasti voi viedä ihmiset raittiuteen?
Marian poika on hyvä esimerkki. Minnesota-hoidon jälkeen poika on ollut 1,5 vuotta raittiina. Hän elää uudessa parisuhteessa, ja hänestä tulee pian isä. Poika on vihdoin menossa hoitamaan OCD:tä, eikä lennä enää terapiasta ulos!
Poika on sanonut äidilleen sanat, joita Maria ei unohda koskaan. “Kiitos, että ette antaneet periksi.”
Maria haluaa sanoa kaikille poikien äideille: ”Minä en koskaan tullut ajatelleeksi, että meidän poikamme alkaisi käyttämään huumeita. Emme tienneet siitä maailmasta mitään. Nyt tiedän, että tämä voi sattua kenelle tahansa. Ja se on ehkä kamalinta mitä äidille voi tapahtua. Me pystyimme auttamaan poikaamme, mutta tiedän, ettei kaikilla ole samaa mahdollisuutta. ”
Tästä syystä lakialoite Hoitoa – Ei hylkämistä on niin tärkeä. Täysin sitoutumaton kansalaisaloite. Ei rahoitusta, vain äitien yhdessä käynnistämä yritys mikä auttaa lapsia ja perheitä. 🫵 ALLEKIRJOITA vielä tarvitaan ääniä, jotta sinun lapsesi saa apua jos sitä tulevaisuudessa tarvitsee – koska kukaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu!
Lähteet: Rinnekodit, Yle, Päihdelääkäri Kaarlo Simojoki (2021).
-Poikien Äidit toimitus-
