Kuten me kaikki äidit, minäkin kannan huolta lapsestani, mutta viime vuosina tuo huoli on muuttunut yhä syvemmäksi ja raskaammaksi. Minun poikani on yksinäinen ja se todella huolettaa minua.
Poikani on nyt melkein parikymppinen nuori mies, mutta tuntuu kuin elämä olisi jäänyt paikoilleen. Hän ei käy koulussa eikä ole töissä, ja suurimman osan ajastaan hän viettää yksin kotona (asuu yksin). Hän on älykäs, lämminsydäminen ja pohdiskeleva nuori, ja minusta ihan maailman paras tyyppi, mutta jollain tavalla elämä ei ole löytänyt häntä.
Mitä voin tehdä?
Olen yrittänyt kaikkea: tukea, kuunnella, rohkaista, joskus jopa patistaa. Mutta en voi pakottaa ystäviä hänen elämäänsä, enkä rakentaa hänen tulevaisuuttaan hänen puolestaan. Pahinta on se, että hän itsekin taitaa tuntea olevansa ulkopuolinen. Hän sanoo, ettei kuulu oikein mihinkään. Että kaikki muut tuntuvat olevan jo jossain, työelämässä, parisuhteessa, opiskelemassa, matkustamassa, jotkut on jo vanhempia. Hän yksin paikallaan, pysähtyneenä.
Pelkään poikani syrjäytymistä. Pelkään, että maailma ei koskaan näe kuinka paljon annettavaa pojallani olisi. Ja kaikkein eniten pelkään, että hän itsekin alkaa uskoa, ettei ole tärkeä.
Meidän nuoret
Yhteiskunnassamme puhutaan paljon nuorista, jotka putoavat. Mutta harvoin puhutaan siitä, miltä se tuntuu heidän läheisistään. Miten se hiljalleen hiipii kotiin, vuosi vuodelta, ja vie mukanaan toivoa.
Toivon joka hetki, että jonain päivänä joku huomaa poikani. Että joku ojentaa käden, ei säälistä, vaan kiinnostuksesta, inhimillisyydestä. Hänelle löytyy oma paikka. Toivon, ettei hän jää yksin lopullisesti.
Onko se liikaa toivottu?
-Anonyymi kirjoittaja-
