Tämä on aika arka aihe, mutta jotenkin pakko vaan kirjoittaa tänne, koska moni muukin voi olla samassa tilanteessa… Nimittäin poikani tyttöystävä.
Nuoret ovat 17-vuotiaita. Yritän esittää pojalleni, että hyväksyn hänet, koska onhan hän poikani valinta ja se ei minulle kuulu. Mutta näin salaa äitinä ymmärrätte ehkä sen tuskan, kun tyttö ei miellytä minua. Ja nyt ei ole kyse mistään pienistä asioista, vaan hän ei mielestäni ole pojalleni ollenkaan sopiva.
Poikani tyttöystävä on täysin vastakohta pojalleni
Tämä on ihan kamalaa! Poikani on herkkä ja kiltti eikä ole ilkeä kenellekään. Tämä tyttö taas on kovaääninen, röyhkeä ja hänellä on melko ronskit jutut. Kiroilee paljon puhuessaan. Olin hiukan järkyttynyt, kun tyttö tuli meille ensimmäisen kerran kylään. Yritän ajatella sen niin, että tässä vastakohdat vetää toisiaan puoleensa. Pelkään kuitenkin, että kiltti poikani jää tämän jyrän alle ja saa vielä pahasti siipeensä.
Hienovaraisesti vihjaillen otin asian kerran poikani kanssa esille. Kyselin hieman millä tavalla tyttö kohtelee poikaani kahden kesken. Poika sanoi, että hänen mielestä tyttö on vaan tosi hauska ja ei ainakaan itse koe, että tyttö jotenkin käyttäisi häntä hyväkseen. Mutta ihastunut ei yleensä näe alussa toisen huonoja puolia vaan näkee vain ne hyvät. Minä tietenkin äitinä näen tilanteen ulkopuolisen silmin, vaikka toki en ehkä täysin objektiivisesti.
Se mikä tässä äitinä kuitenkin huolestuttaa eniten on se, että poikani vaikuttaa olevan jotenkin hukassa. Tyttöystävän miellyttäminen ja samalla selvästi oman itsensä hukkaaminen sen miellyttämisen alle on alkanut syödä poikaani sisältä. Hän on ei hymyile tai ole iloinen enää juuri koskaan. Tuntuu, että on koko ajan varuillaan tyttöystävänsä aikana, ikään kuin varoo mitä sanoo meillekin tyttöystävän kuullen. Kun poika on yksin kotona, on hän oma tuttu itsensä. Ihana poikani.
Lue myös: Minne hävisi pieni ihana poikani?
Täytyykö äidin vain hyväksyä lapsensa valinta?
Tyttö on useamman kerran maksattanut ostoksensa poikani rahoilla. Kerran halusi kalliin laukun ja poika sen sitten hyvää hyvyyttään osti kesätöistä säästämillään rahoilla.
Tyttö makaa meillä viikonloput ja syö tietenkin meillä jatkuvasti. Tämänkin ymmärrän, enkä siihen normaalisti puuttuisikaan, mutta hän on todella röyhkeä ja kävelee jääkaapille itsekseen. Kerran huokaili, kun oli niin tyhjä ja ihmetteli ääneen, miksi ei kaupassa ole käyty. Jouduin sitten siihen sanomaan, että olen menossa juuri. Olemme selkeästi hyvin erilaisista maailmoista ja en tarkoita, että hän olisi yhtään huonompi ihminen, kuin kukaan meistä muista, mutta olen yrittänyt opettaa omille lapsille kohteliaita käytöstapoja.
Tiedän kuka tytön äiti on ja hän on samanlainen kuin tyttö, täysin vastakohta minulle eli pelkään, että me emme tule lainkaan toimeen keskenämme. En kuitenkaan halua olla poikani onnen edessä ja hiljaa hyväksyn, että tämä ei tosiaan minulle kuulu, mutta saako tällaisesta asiasta yleensä puhua vai pitääkö vain hiljaa hyväksyä? Onko kenelläkään vastaavaa tilannetta, että et ole tykännyt poikasi tyttöystävästä?
Itse näin kakskymppisenä naisena sanoisin että tämän tekstin luettua niin äitillä on oikeus puuttua asiaan jos siltä tuntuu. Mulla oma äiti kielsi tapailemasta yhtä poikaa ja en uskonut kunnes jouduin hyväksikäytetyksi. Oisimpa uskonut äitiä..❤️
Totta ja onneks on muitakin samassa veneessä. Mun poika rakastu hänestä 5v vanhempaan naisee jolla 2 lasta 13v ja 5v . Ja mulla on vaikea uskoa ja ymmärtää sitä toteteeks ja jos jotain satun nätisti sanomaa tälle kujalle ni hetken päästä se on mun pojan niskassa tavallaa ei erota kylmää ja kuumaa toisista . Sit hänellä on iso bittbulli joka on mun pojan kämpäsdä että poikani sai lapset kaupan päälle koiran. Olen auttannu heitä ja neovonnu tosi paljon mut ei ole hyödyttänyt mitää parasta vaa on että ei puutu vaikka kuinka haluais. Koska tyttö kaverit rupee ressaa poikia. Ni sen kyl o oppinnu että sanon vaan joo jne… kaunis ilma jne… kyllä mun poika tost vielä herää ekäna nähdään vaan ne hyvät puolet mutta mä en usko että poika kestää sitä touhua koska se pienempi lapsella autism ja paha ADHD että kyllä se vaatii kärsivällisyyttä ja yleensä elää elämää jossa on vieraat lapset kyseessä. Ja nyt se likka vaatii mun pojalta isän roolia ja mun poika ei osaa mitää tollasta mut elämä laittaa oppimaa jos ei muuten ni kantapään kautta. Likka ei anna enää tavata pojan ystäviäään. Kaveri kontaktit on loppunnu. Ha ne on ollu mun lapsen lapsuus kavereita. Toivottavasti herää unesta
Periaatteessa lasten pitää saada polttaa omat siipensä. Niinhän mekin teimme.
Kotonasi sinun ei tarvitse sietää loisijaa. Voit huomauttaa, että teillä ei kiroilla. Ruoan vastineeksi tyttö voi vaikka imuroida. Tai lähetä nuoret kauppaan.
Minulla kesti muutaman vuoden tottua vävykokelaaseen. Nyt kun asuvat omillaan, eikä kaveri pyöri enää kotonani, olen alkanut nähdä hänessä hyviäkin puolia.
Kyllä, tyttö ruotuun omassa kodissa! Ei pojan koti ole täysihoitola eikä äiti palvelija.
Mielestäni voit yhden ainoan kerran puhua poikasi kanssa vakavasti. Kysy, mistä hän tytössä pitää ja kysyä, mitä mieltä hän on sinua häiritsevistä luonteenpiirteistä. Voit kertoa, että pakko ei ole seurustella, ja että jos rupeaa tuntumaan siltä, että juttu olisi parempi lopettaa, aiemmin on helpompi kuin myöhemmin. Ja että tuet häntä tarvittaessa sekä seurustelussa että jos se loppuu.
Nuorille olisi mielestäni tärkeää puhua siitä, mikä ihmisessä on tärkeää, jo ennen seurustelua. Tärkeää ei ole ulkonäkö, ei hauskuus, ei yleinen arvostus, vaan se, että voidaan keskustella kaikesta ja se, miten toinen suhtautuu toisiin ihmisiin. Juoruaako, onko ylimielinen, vai auttaako ja haluaako nähdä ihmisten hyvät puolet.
Huono käytös voi tietenkin olla myös epävarmuuden peittämistä.
Ja teillä on teidän säännöt. Kyllä itse kertoisin, jos joku valittaa tarjoiluista, että vapaasti saa ostaa mitä haluaa. Nuoret ovat alaikäisiäkin, kasvatusta tarvitsevia.
Arvostan hienotunteisuuttasi!
Suurin osa eli varmaan n. 95% teini-iän seurustelusuhteista ei kestä aikuisuuteen asti. En ottaisi turhaa stressiä asiasta. Jos suhde ei tunnu toimivan niin eiköhän poikakin sen tajua ennen pitkään. Ensimmäiset suhteet harvemmin ovat mitään lottovoittoja.
Onneksi poikasi ei ole vielä siinä iässä missä tyypillisesti perustetaan perheitä, vaan ennemminkin siinä iässä missä rakennetaan omaa identiteettiä. Ehkä tyttö on hänelle tarpeellinen tässä prosessissa.
Kun kerran olet jo kritisoinut tyttöä pojallesi, niin totta kai hän on vaivautunut kun olette molemmat paikalla.
En usko että kannattaa kritisoida tyttöä pojallesi, mutta varo myös itse asettumasta kynnysmatoksi. Sinulla on oikeus kohdata tyttö samoilla ehdoilla kun kohtaisit kenet tahansa ihmisen.
Tälleen +25v sanoisin vain, että tärkeää on, että poika on aidosti onnellinen. Se on ainoa mitä juttelisin pojan kanssa, oman itsensä löytäminen, hyväksyminen ja eläminen omien arvojensa mukaan. Tytölle voi mainita, kuinka teillä on sopivaa käyttäytyä
Huoh, anna poikasi elää omaa elämää, tuosta ei seuraa mitään muuta, kuin että poikasi etääntyy. Me joudumme kaikki tekemään omat virheemme. Ja todennäköisesti tästä tytöstä ei kuitenkaan miniääsi tule. (Kunhan ehkäisystä pidetään huoli, siitä ehkä keskustelisin poikani kanssa, koska se olisi ainoa peruuttamaton asia).
Kerro pojallesi, mitkä asiat sinua ärsyttää tytössä. Kerro myös ne samat asiat tytölle ja jos kiroilu ei vähene, eikä käytös muutenkaan muutu, niin ilmoita, että teillä ei tarvitse loisia.
Kun minä miniäkokelaana vietin viikonloppuja poikaystävän luona nuorena tyttönä, niin minä osallistuin kodin/maatilan töihin siinä missä muutkin. Ei mulle olisi tullut mieleenkään se, että oisin jäänyt passattavaksi.
Kun nykyisen mieheni luo tulin, niin toki halusin osallistua kustannuksiin ja kotitöihin. Nyt äitinä mä haluan opettaa omille lapsilleni sen, että miniä-/vävyehdokkaaksi ei mennä kenenkään taloon loisimaan, vaan ainakin tarjotaan apua niihin asioihin, missä itse pystyy auttamaan ja itse kustannetaan ainakin omat henkilökohtaiset menot.
Mielestäni lapset tekevät omat päätökset ja omat virheensä. Äitihän ei tässä ole hakemassa itselleen seurustelukumppania.
Se, että olemme jatkuvasti tyytymättömiä lapsemme tekemiin päätöksiin, saa vain aikaiseksi sen, että vanhempien välit menevät huonoksi lapsien kanssa. Tämä sama koskee opiskelupaikkoja ja ammatinvalintaa. Lapsi tekee valinnat itselleen, ei vanhemmille.
Omassa perheessäni minun vanhempani olivat tyytymättömiä lapsenlapsien tekemiin valintoihin ja saivat huomata sen, että lapset alkoivat etääntymään heistä, kun palaute oli aina negatiivistä ja arvostelevaa.
Meidän vanhempien tulisi tukea ja kannustaa lapsiamme mahdollisimman paljon. Kodin pitäisi olla turvasatama, mihin myös epäonnistumisienkin jälkeen pitäisi voida palata.
Me näytetään lapsillemme esimerkkiä miten pidetään puolemme. Jos et siedä tytön käytöstä kotonasi, puutu siihen. Hiljainen hyväksyntä käytökseen antaa pojalle myös saman mallin. Seurustelua ei voi estää, mutta käyttäytymiseen voi puuttua.
Juuri näin?? Sinulla on oikeus kotonasi puuttua huonoon käytökseen. Se on hyödyllistä myös tytölle, jolle ei ole kotona opetettu peruskäytöstapoja.
Lapsen on parempi herätä totuuteen itse – ennemmin tai myöhemmin. Jos menet huomauttamaan pojallesi, ettei tyttö sovi hänelle niin ei hän ottaisi sitä kuuleviin korviin kuitenkaan, onhan hän ihastunut.
No suurin osa tuon ikäisien suhteista ei kestä tosin yhden parin tunnen joka aloittanut seurustelun 15 vuotiaina ja ovat vieläkin yhdessä. nyt ikää sen 25-26 v yhdessä saman kumppanin kanssa. Naimisiinkin menivät about 20 vuotiaina mutta tämä pari onkin uskonnollinen vaikka ovatkin nuoria.
Minun oma anoppi ei pidä minusta. Sanoo että hänen poika kans kiltti ja hiljainen ym..
Mutta, totuus on, että hänen poikansa on semi rikollinen ja ihan vähän ikävä persoona toisinaan joka satuttaa muita ilman omantunnontuskia. Jokainen voi luulla tuntevansa lapsensa, mutta ovat kyllä väärässä. Ikinä ette voi tietää millaisia teidän lapset on muualla toisille.
Lopulta siinä kävi niin, ei minun toimesta vaan oman poikansa toimesta, että lopulta hän ei näe 5 lapsenlastaan eikä poikansa puhu hänelle.
Turha tehdä muista olettamuksia.
Itse olen kotona hiljainen ja näin, mutta muualla puhun enemmän. Se mitä muut näkee ei ole se absoluuttinen totuus.
Alusta asti minun anoppi vihasi minua ja se tuntui kyllä, joten lopulta en halunnut enää mennä sinne.
Olen aikuinen ihminen eikä minun ole pakko mennä mihinkään minne en halua mennä. Mieheni saa sinne mennä ihan mtn itse tahtoo.
Itse en ole kovinkaan sukurakas tai kiintynyt kehenkään, johtuu traumataustasta.
Vertaistukea minusta ei saa, mutta sen olen päättänyt omien lasten kohdalla, että he saa tehdä omat ratkaisut ja jos tulee vaikeaa olen siinä aina. Jos torjun puolison niin samalla torjuisin oman lapseni.
Äitini ei koskaan ole meidän sisarusten puolisoihin puuttunut. En tiedä olisiko siitä hyötyä ollutkaan.
Pian saan toki ekaa kertaa vävykokelaan. Jännä nähdä mtn menee, mutta lähinnä olen iloinen lapseni puolesta ja koetan tsempata. Jos en pidä hänestä niin ei ole tarvetta sitä tuoda julki sen enempää. Luotan lapseeni, että olen kasvattanut hänestä vahvan naisen joka ymmärtää lopulta Itse ja joka tietää sen, että äiti on aina auttamassa.
Jos alkaa liiaksi omia mielipiteitä tuomaan julki, niin onko se enemmän oman itsetunnon puutetta, eikä vanhemmat luota siihen, että oma lapsi on kasvatettu “oikein” toimimaan lopulta?