Poikani on siinä iässä, että hänen on tänä vuonna tehtävä päätös asevelvollisuudesta. Hän on kertonut minulle, että hän haluaisi hakeutua sivariin. Poika ei tee päätöstä kapinasta tai laiskuudesta, vaan omantuntonsa ja arvojensa pohjalta.
Isä suhtautuu asiaan toisin. Hän on sanonut useaan otteeseen, että armeija olisi tärkeä käydä, koska se näyttää hyvältä työnantajien silmissä, opettaa kurinalaisuutta ja antaa miehelle selkärangan. Hänen mielestään siviilipalvelus on helpompi tie ja saattaa vaikuttaa kielteisesti työnsaantiin tulevaisuudessa.
Ymmärrän, mistä nämä ajatukset tulevat. Isä puhuu omasta ajastaan, omista kokemuksistaan ja siitä maailmasta, jossa hän itse varttui. Armeija oli silloin lähes itsestäänselvyys, ja poikkeaminen siitä nähtiin helposti heikkoutena.
Äitinä olen huolissani
Äitinä kuitenkin kyseenalaistan tämän väitteen. Ajat ovat uudet. Lisäksi näen vain miehille määrätyn asevelvollisuuden hyvin epätasa-arvoisena, joten koen, että sieltä voisi hyvin tästäkin syystä jäädä pois.
Eiköhän nykyinen työelämä arvosta jo monenlaisia taitoja!? Esimerkiksi empatiaa, vastuullisuutta ja kykyä toimia erilaisten ihmisten kanssa. Siviilipalvelus ei ole mielestäni pako velvollisuuksista, vaan toisenlainen tapa täyttää ne.
Työnantajatkin ovat yksilöitä, ja yhä useampi heistä ymmärtää, ettei ihmisarvo tai työkyky määräydy sen mukaan, onko kädessä ollut rynnäkkökivääri vai ei.
Itseään pitää aina kuunnella
Lisäksi mietin, millaisen viestin annamme pojallemme, jos painostamme häntä toimimaan vastoin omaa vakumustaan. Opetammeko häntä kuuntelemaan itseään vai mukautumaan sokeasti odotuksiin? Minusta todellinen vahvuus on kyky tehdä perusteltuja päätöksiä, vaikka ne eivät miellyttäisi muita.
Äitinä haluan seistä poikani rinnalla ja tukea häntä löytämään oman tiensä. Toivon, että myös isä voisi ajan myötä nähdä asian laajemmin. Ei mitään vastakkainasettelua armeijan ja sivarin välillä, vaan kysymyksenä pojqan oikeudesta valita itselleen sopiva tapa.
Onko tässä ryhmässä muita jotka ovat samassa tilanteessa tai ovat olleet samassa tilanteessa? Kuulisin mielelläni myös työnantajien mietteitä siitä, että onko sillä oikeasti väliä onko käynyt armeijan vai sivarin. Ja jos on, niin miksi sillä on väliä vain miesten kohdalla?
-Anonyymi kirjoittaja-
Sana on vapaa kirjoituksia voi lähettää yhteys-sivun alalaidasta. Julkaisemme kirjoituksesi nimettömänä.
Ymmärrän isän kannan ja hän ajattelee lapsensa parasta sillä kokemuksella ja tietämyksellä joka hänellä on.
Kuitenkin nyky lainsäädäntö kieltää työnantajaa kysymästä hakijalta onko hakija suorittanut armeijan vai/ tai siviilipalveluksen, ellei sillä ole haettavaan työhön merkitystä (ura armeijassa esim). Kuuluu samaan kategoriaan kuin tieto hakihan uskonnollisesta suuntautumisesta, siviilisäädystä, seksuaalisesta suuntautumisesta yms. Tietoja joilla ei ole tekemistä pätevyyden kanssa haettavaan työtehtävään. 😊
Armeijassa oppii toki hyödyllisiä taitoja, mutta ehdottomasti nuoren aikuisen on oikeus tehdä päätös itse, seurata omia tunteita, uskomuksia ja saada valita armeijan sijaan sivari.
Tsemppiä teidän perheelle asian ympärille käytäviin keskusteluihin! Tarvittaessa tutustukaa lakiin työnhakijan ja työnantajien oikeuksista/ mitkä ovat asioita jotka työnantajalla on oikeus kysyä, mistä työntekijän on oikeus kieltäytyä kertomasta. Ne eivät ole epäkohteliaisuutta vaan tervettä itsemääräämisoikeutta ja tasa-arvoa! 😊