Meillä asuu ADHD lapsi. Millaista on elämäni ADHD pojan kanssa? Haluan kertoa siitä lisää.
Elämäämme värittää yhden poikamme tarkkaavaisuushäiriö, eli ADHD. Diagnoosia ei ole koskaan vahvistettu neurologisilla testeillä, mutta ammattilaisten mielestä asia on päivänselvä, eikä mitään tarkempia tutkimuksia tarvita.
Pieni eloisa poika, meidän ADHD lapsi
Poika oli mitä helpoin vauva. Eläväinen kylläkin, pojan jalat ja kädet viuhtoivat vimmatusti jatkuvasti, eikä hän oikeastaan koskaan vain köllötellyt liikumatta. Ihana ja hyvin nukkuva vauva kuitenkin. Epäilykset jostain erilaisesta heräsivät vasta, kun poika täytti vuoden.
Taaperona poika alkoi saamaan raivareita, pukiessa, kaupassa, leikkiessä, syödessä. Se oli vaativaa aikaa. Kulkeminen julkisilla paikoilla oli jännittävää, koska koskaan ei tiennyt milloin raivari alkaa, eikä varsinkaan sitä, milloin se päättyy. Jouduin äitinä luomaan itselleni kovan kuoren julkisia tilanteita varten. Keskityin raivoavaan lapseeni ja yritin olla välittämättä tuijotuksista ympärilläni.
Pojan pisin raivari kesti tunnin. Tarkoitan siis täyttä raivoamista ja kierimistä lattialla. Holdin ote ei auttanut, se vain lisäsi lapsen raivoa. Parasta oli antaa lapsen raivota itsekseen turvallisessa ympäristössä. Vaarallisimmat raivarit alkoivat liikenteessä. Vaaratilanteita syntyi, kun muutkin lapset olisi pitänyt pitää turvassa ja samalla ohjata raivoava lapsi pois liikenteestä.
Muistan, kun kävin ADHD poikani kanssa taaperomuskarissa. Muut lapset istuivat äitiensä sylissä ja minun pieni poikani juoksi ympäri salia. Sama kevätjuhlissa, kyläillessä, puistoissa… missä vain. Lapsi ei koskaan pysynyt paikallaan. Onneksi minulla on muitakin lapsia, muuten olisin varmasti pitänyt itseäni vain epäonnistuneena kasvattajana.
Elämä helpottuu
Poika kasvaa ja elämä helpottuu, raivareita ei enää ole. Kasvusta huolimatta, pojan kanssa saa taistella samat tappelut päivästä toiseen, mitkä muiden lasten kanssa saadaan toimimaan arjessa ilman jatkuvaa vääntöä. Hampaidenpesut, syömimen, nukkuminen, säännöt, ulkoilu, kaikki arkinen pitää toistaa pojalle päivittäin. Olemme jo vanhempina tottuneet siihen ja onneksemme, isossa veljeskatraassa poika toimii myös ryhmän paineessa paremmin. Jos poika olisi meidän ainut lapsi, olisi arki hänen kanssaan taatusti raskaampaa.
Kaikki poikamme ovat hyvin eläväisiä. Eron ADHD pojan kasvattamisessa sekä normaalinlapsen kasvattamisessa, huomaamme lähinnä vain me vanhemmat ja muut pojan kasvatusta tukevat henkilöt. Eikä muiden ulkopuolisten tarvitse koko asiaa tietääkään. Poikamme saa itse valita isompana, kenelle kertoo tai kertomatta jättää tarkkaavaisuushäiriöstään.
ADHD on osa poikaamme, aivan kuin vihreät silmät tai matemaattiset lahjat. Hän on erittäin fiksu, liikunnallinen ja ihana poika. Hänen on vain hankalampi keskittyä asioihin, kuin muiden lasten. Hän tarvitsee pientä liikettä, jotta pystyy keskittymään paremmin ja enemmän ohjausta pysyäkseen asiassa. Myös sosiaaliset suhteet kaipaavat pojalla tukea, luultavasti vielä pitkään.
Arki ADHD pojan kanssa on omanlaistaan ja siinä vaaditaan kyllä vanhemmilta lehmän hermoja (joita minulla ei todellakaan ole). Olen naureskellut ihmisille, jotka nostavat hattua minulle siitä, kun kasvatan isoa laumaa poikia. Hatunnostot ovat turhia, poikien kanssa on helppoa ja rentoa. Sen sijaan, jos sitä hattua on pakko jollekin nostella, niin nostelkaa sitä erityislasta kasvattaville vanhemmille. Ennenkaikkea niille heistä, jotka onnistuvat kasvattamaan lapsestaan onnellisen ja lainkuuliaisen aikuisen. Siinä on minunkin elämäni yksi yksinkertaisimmista ja tärkeimmistä tavoitteistani.
Tähän loppuun haluan vielä jakaa mielestäni aivan mahtavan runon, kaikille meille erityislasten vanhemmille. Tämä runo palvelee montaa tarkoitusta, sillä mielestäni tämä on myös osuva runo meille poikien äideille, jotka emme ihan osanneet aavistaa vielä joskus kasvattavamme laumaa poikia.
-Anonyymi kirjoittaja-
