“En voi olla ainoa äiti, joka on joutunut lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.”
Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun olin saanut tietää olevani raskaana ja yritin löytää netistä joitain lohdun sanoja tai pohdiskelua siitä mitä kävin silloin itse läpi, sellaisia kuitenkaan löytämättä. Nyt haluankin kirjoittaa omasta kokemuksestani siksi, ettei kukaan muu kokisi olevansa asian kanssa niin yksin.
Olin monen monta vuotta halunnut unohtaa jotain. Tehnyt kaikkeni, vain unohtaakseni ja jatkaakseni elämää. Kun virkavalta otti monien vuosien jälkeen minuun yhteyttä, maailmani romahti. Unohdetusta tulikin taas ammottava iso haava, joka huusi huomiota. Ei aikaakaan, kun sain diagnoosin; keskivaikea masennus sekä traumaperäinen stressihäiriö.
Päivät kuluivat pitkään ahdistuksen ja pelon sekaisissa tunteissa. En uskaltautunut yksin ulos, pelkäsin ihmisiä hiljaisilla kaduilla ja joka öiset painajaiset tuntuivat jatkuvan yöstä toiseen. En kuitenkaan halunnut luovuttaa elämässä, vaan pienin askelin pääsin taas eteenpäin. Elämä kuitenkin oli yhtä suurta tunteiden vuoristorataa, kun vihdoin aloin ymmärtää terapian ja rikosuhripäivystyksen työntekijöiden avulla, miksi olin käyttäytynyt kaikki vuodet niin kuin olin käyttäytynyt. Olin käytännössä kärsinyt traumaperäisestä stressihäiriöstä jo monen monta vuotta, ennen kuin sille saatiin nimi ja syy. Tuntui kuin olisin tutustunut itseeni pala palalta uudelleen.
Pystynkö olemaan äiti?
Vuotta myöhemmin tein vessassa raskaustestiä, kun pillerien tauolla ei kuukautisia kuulunutkaan. Kahden viivan ilmestyessä testiin itkin hysteerisenä lattialla pitkän aikaa, enkä saanut sanaa suustani. Mitä minä nyt tekisin? Pystyisinkö suojelemaan lasta siltä, mitä olin itse kokenut? Pystynkö olemaan ylisuojelematta lastani? Tiesin, että hajoaisin abortista vielä pienempiin palasiin, kuin mitä sillä hetkellä olin jo valmiiksi. Olen aina pitänyt lapsista ja tädin mussukat olivat vieneet jo sydämeni mennessään. Monet käskivät minua miettimään tarkkaan, niin kuin mietinkin, mutta kommentit siitä kuinka abortti olisi hyvä vaihtoehto, olivat kuin märkä rätti vasten kasvoja. Enkö minä voi olla hyvä äiti? Olenko nyt lopullisesti niin rikki, ettei minulla ole oikeutta lapseen, perheeseen tai onneen? Tekeekö traumani minusta huonomman ihmisen?
Teimme lapsen isän kanssa yhteisen päätöksen; lapsi pidetään. Kuitenkin nuo ajatukset omasta kelpoisuudestani jäytivät minua pitkään. Eniten kuitenkin olin kauhuissani synnytyksestä, sillä traumaperäinen stressihäiriö oli tuonut elämääni tavan lamaantua pelottavissa tilanteissa ja yksi niistä oli alapäähän kohdistuva kipu. Pystyisinkö synnyttämään, mitä jos lamaannun ja sen myötä vahingoitan lastani?
Kävin terapiassa miltei koko raskauden ajan puhumassa peloista ja synnytysosaston pelkopolilta sain apua edessä häämöttävään synnytykseen. Jätin etukäteen pitkän toivelistan siitä, mitä toivon salissa tapahtuvan. Minulle kerrotaan miltä tuntuu ja miksi tuntuu, kerrotaan jos joku joutuu auttamaan tai koskemaan minuun ja annetaan minulle aikaa ja rauhaa. Ja niin minä vain siitä selvisin. Sain syliini maailman ihanimman pienen pojan.
Minä olen hyvä äiti, vaikka minua ahdistaisikin
Pieni käärö kannettiin kotiin ja minä olin äiti. Olin niin jumalattoman onnellinen ja ihanassa vauvakuplassa. Samaan aikaan itsestäni kuitenkin tuntui edelleen siltä, että kaikki ympärillä olevat vetivät syvään happea ja minusta piti tulla maailman paras äiti. Piti todistaa kaikille, että minä pärjään ja olen vielä muutaman sentin verran parempikin. Hymyillään vaan, kun meillä on kaikki niin hyvin ja yli suoritetaan.
Lue myös: Poikien isä kuoli yllättäen
Kun ensimmäinen traumaperäisen stressihäiriön aiheuttama ahdistusaalto saapui vauva-arjen keskelle, halusin vain itkeä. En olisi halunnut myöntää pahaa oloani edes yhdelle ihmiselle, koska tunsin olevani huono äiti ja huono ihminen. Minä en nyt pärjännyt, kun minua alkoi ahdistaa ympäröivä maailma yhtenä päivänä. Ja kuinka väärässä silloin olinkaan. Minä olen hyvä äiti, vaikka jonain päivänä pysyttäisiinkin vain kotona leikkimässä. Minä olen hyvä äiti, vaikka pyykkikone ei yhtenä päivänä pyörisikään. Minä olen hyvä äiti, vaikka jonain päivänä sanoisin, että minua ahdistaa.
Nyt kun kuulen poikani hihkuvan äitiä paikalle, kun on löytänyt taas maailmasta uusia ja jännittäviä asioita, voin vain päivitellä sitä, miten tähän on tultu. Matkalle on mahtunut monta ahdistavaa kysymystä, monia suuria pelkoja, mutta ennen kaikkea yksi suuri rakkaus, poikani, jonka eteen tekisin mitä tahansa. Monet itkut olen itkenyt, mutta monet itkut ovat jääneet myös itkemättä. Hyväksikäyttö on jättänyt minuun jälkensä ja se tulee aina olemaan osa minua, mutta terapian ja tukena olevien läheisten myötä olen oppinut tuntemaan ensinnäkin itseni, osaan kuunnella tarpeitani ja niin sanottuihin vaikeisiin päiviinkin osataan jo varautua etukäteen.
Ja mitäkö minä sanoisin sinulle, joka mahdollisesti käyt samaa läpi tai haaveilet äitiydestä hyväksikäytön jälkeen? Sinä voit puhua peloistasi ja tunteistasi. Sinä voit pyytää apua. Sinä voit olla hyvä äiti. Sinä voit olla hyvä ihminen. Sinä voit olla vielä onnellinen.
Kiitos rohkealle äidille kirjoituksesta. Lukijan tarinoita voi lähettää julkaistavaksi jonna@poikienaidit.fi
Pystyy olemaan hyvä äiti. Mua adoptio isä käytti minua kans seksuaalisesti hyväksi monta kertaa ja teininä se oli vaikeeta mulla kun aloin ymmärtämään mitä minulle tehtiin. Kerran yritin itsemurha mutta ONNEKS poliisit pelasti minut. Nyt ole 4 pojan äiti ja onnellinen jok hetkestä. Kaikki mitä mullebin tapahtunut in vaan vahvistanut.
Kiitos kun jaoit kokemuksesi meille. Kaikkea hyvää sinulle ja pojillesi.
Kiitos jakamisesta! Itselläni myös lapsuudessa hyväksikäyttökokemus, ja kolmen lapsen äitinä tapahtunutta on pitänyt käsitellä moneen kertaan.
Mulla on se tilanne, etten muista tapahtuneesta kaikkea, joten en tarkalleen pysty tietämään, mitä on tapahtunut, mutta ne asiat, mitä muistan, riittävät jo täyttämään seksuaalisen hyväksikäytön kriteerit. Olin tapahtumahetkellä n. 6-vuotias, ja muistan sen osittain hyvinkin tarkasti, mutta muistikuvani katkeaa yhdessä kohtaa, ja jatkuu fyysisesti eri paikassa kuin alkutilanteessa. Olen myöhemmin järkeillyt asian niin, ettei minuun varmasti ole voinut sattua kovin paljoa, koska pystyin salaamaan tapahtuneen kaikilta, vaikka menin heti tilanteen jälkeen kotiin, missä vanhempani olivat. Sen muistan, että pesin itseäni vessassa, ja koin olevani likainen.
Olen ajatellut, että armollisinta itseäni kohtaan on, etten muista kaikkea. Pyrin ajattelemaan niin, että minulle on tapahtunut se, mitä muistan, ja se mitä en muista, minun ei kuulu muistaa. Olen myös ajatellut, että vaikka totta kai on ihan hirveää, että hyväksikäyttäjä ei jäänyt kiinni, niin omalta kannaltani oli parempi, etten joutunut kertomaan asiasta kenellekään, koska olisin luultavasti traumatisoitunut asian käsittelemisestä paljon enemmän. Lapsena käsitin tapahtuneen 6-vuotiaan tasoisesti. Tiesin, että minulle oli tapahtunut jotain häpeällistä, mitä en olisi halunnut kokea, mutta en osannut kauhistella asiaa niin kuin aikuiset olisivat varmasti tehneet.
Seurauksia tästä on toki myöhemmin ollut. Olen kärsinyt huonosta itsetunnosta koko ikäni, ja jonkinasteinen syömishäiriö on vaivannut minua 11-vuotiaasta saakka. Muutamia kertoja olen myös saanut paniikkikohtauksen, kun olen kokenut oloni uhatuksi.
Mieheni on oman isäni ja veljieni lisäksi ainoa mies, johon luotan. (Tähän vaikuttaa tosin sekin, että elin muutaman vuoden suhteessa, jossa oli henkistä ja myös lievää fyysistä väkivaltaa.) Miehenkin kanssa luottamusta on rakennettu kauan, ja hän on kyllä ihailtavasti kestänyt minun pelokkuuttani ja epäluottavaisuuttani, vaikka itsestään riippumattomasta syystä on esim. joutunut rauhoittelemaan minua oman kiukunpuuskani päätteeksi, koska pelkäsin hänen satuttavan minua. ( Hän yritti silittää olkapäätäni, niin luulin, että aikoo lyödä.)
Omia lapsiani pyrin kasvattamaan luottavaisiksi, muttei kuitenkaan ihan sinisilmäisiksi. Uskon, että olen ihan yhtä hyvä äiti kuin muutkin, kunhan puhun peloistani ja ahdistuksistani ennen kuin ne käyvät liian suuriksi.
Kiitos kirjoituksesta. Hyväksikäyttöä on hyvä käsitellä terapiassa kun siihen on voimia. Itselläni psykoterapia auttoi toipumiseen ja minusta tuli pienen pojan äiti. Synnytystilannetta ja mahdollista panikointia ehkäisin hankkimalla doulan ja perehdyin ennakolta hyvin synnytyksen eri vaiheisiin ja valmistauduin fyysisesti ja henkisesti mm kipuun. Synnytys meni hyvin ja koin olleeni vahva. Kieltämättä kun aluksi kuulin saavani pojan niin yllätyksen jälkeen pian ajatus oli se, kuinka kehoni voi tuoda maailmaan jälleen yhden uuden miehen, vaikka monet miehet ovat minut aiemmin traumatisoineet. Ajatus kääntyi kuitenkin pian siihen, että minulla onkin mahdollisuus kasvattaa maailmaan yksi hyvä, ajatteleva ja lempeä mies.
Minuakin käytettiin hyväksi olin ehkä 3-6v uotias. en tiedä tarkalleen koska alkoi mutta olen aina muistanut sen. Minullakin filmi katkeaa tietyssä kohtaa enkä kykenen muistamaan mitä sitten tapahtui, mutta olen myös miettinyt että ehkä en kestänyt muistaa.
Olen käynyt terapiassa nyt 50 vuotiaana. Aiemmin en ehtinyt koska lapset olivat pieniä. Muisikuvat aktivoituivat vahvasti kun omat lapset olivat samanikäisiä.
HÄpeä jota tunsin silloin on ollut elämässä läsnä aina. Ja hunommuus tai epävarmuus. Seksi ei ole koskaan ollut helppoa ehkä juuri häpeän vuoksi.
Mieheni tietää asiasta ja aikuisena kerroin myös vanhemmilleni.. mikis lapsi minä ei keronut,johtui siitä että “palkkiot” oli hyviä.
Toivon että jokainen vanhempi kuuntelisi lastaan ja tuntisi lapsensa niin hyvin että näkisi muutoksen.M inun hyväksikäyttäjäni oli uskovainen, naapurin setä jolle vanhempani veivät hoitoon päivisin. Ja elettiin -70 lukua. Mitä ja kuka se voi olla tänä päivänä?
Kiitos.
Tarvitsin tätä tasan ja just nyt. Isäni jäljiltä olen ollut henkisesti rikki 30 vuotta. Henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa… Vasta pari vuotta sitten uusi yksityinen psykiatri ymmärsi mikä ptsd on ja aloin saamaan apua. Traumanhoito on kesken.
Nyt viimeisilläni raskaana. Ja vaikka lasta haluttiin vuosia, olen lähinnä kauhuissani. Pelkään kaikkea siitä lähtien, että mitä jos alankin haluta itse joku päivä koskea lapseeni väärällä tavalla. En tiedä edes miten suoritan alapesun lapselle ilman syyllisyyttä… Järjellä ymmärrän asian kyllä.
Mietin joka päivä, melkein koko ajan, tuleeko lapsesta käsissäni mitään. Eihän kukaan kai valinnaisesti pilaa lastaan…
Tekisin mitä vaan, että pojastani tulisi onnellinen ja olisin hyvä äiti. Heikoimpina hetkinä olen jopa harkinnut adoptiota, etten pilaa lasta omilla traumoillani. 🙁
Mieheni on ihana ja kannustava. Toistaa, että olen rakastavin ihminen kenet hän tietää ja varmasti hyvä äiti… Mutta pelottaa. Liikaa.
Hei. Mulla on samantyylinen tausta kuin sulla. Omat vastaavat pelot tulivat pintaan vasta vauva-aikana synnytyksen jälkeisen masennuksen myötä. Ensimmäinen puoli vuotta oli kamalaa aikaa. Pelkäsin ihan hirvittävästi. Sitten ymmärsin kärsiväni pakko-oireisesta häiriöstä ja aloin saada apua. Minua lohdutti kovasti kun psykologi sanoi, ettei juuri kukaan ole epätodennäköisempi vahongoittamaan lastaan, kuin sitä hysteerisesti pelkäävä ihminen.
Kiitos tästä tekstistä. Itse kamppailen parhaillaan sen juuri näiden asioiden kanssa voinko olla hyvä äiti rikkinäisenä? Vuosi sitten,viime heinäkuussa mut raiskattiin omassa kodissa, ja siitä muutama kk meni ja tulin raskaaksi. Tekijä voi olla mahdollinen isä. Sain apua heti alusta saakka, mutta kun näin plussan tein tietoisen päätöksen etten mä käsittele raiskausasiaa raskausaikana, suojelin omaa mieltä sekä vauvaa. Nyt kuitenkin oon jo viikolla 36 ja ihan pian mun pieni poikani on maailmassa. Se on pelottavinta ikinä, näin rikkinäisenä. Oon kantanu häpeää ja syyllisyyttä ja kaikkia kammottavia olotiloja koko vuoden jo kohta päästämättä niitä kunnolla ulos, käymättä mitään tunteita kunnolla läpi niin että olisin päässyt yli niistä joten se isoin urakka on vielä edessä. Puhumattakaan siitä että oikeusjuttu voi olla tulossa jonka ajatteleminenkin saa mut pakokauhun valtaan. Onneksi pääsin nyt viikko sitten ensikotiin jossa olen nyt vauvan syntymään saakka sekä tottakai sitten opettelen täällä eniskodissa vauvan kanssa elämää. Mutta tosiaan, kiitos tekstistä, se toi jotain voimaa kun lukee muiden samanlaisista tunteista.