• Lukijan kirjoitus: Äidiksi seksuaalisen hyväksikäytön jälkeen

    En voi olla ainoa äiti, joka on joutunut lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.

    Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun olin saanut tietää olevani raskaana ja yritin löytää netistä joitain lohdun sanoja tai pohdiskelua siitä mitä kävin silloin itse läpi, sellaisia kuitenkaan löytämättä. Nyt haluankin kirjoittaa omasta kokemuksestani siksi, ettei kukaan muu kokisi olevansa asian kanssa niin yksin.

    Olin monen monta vuotta halunnut unohtaa jotain. Tehnyt kaikkeni, vain unohtaakseni ja jatkaakseni elämää. Kun virkavalta otti monien vuosien jälkeen minuun yhteyttä, maailmani romahti. Unohdetusta tulikin taas ammottava iso haava, joka huusi huomiota. Ei aikaakaan, kun sain diagnoosin; keskivaikea masennus sekä traumaperäinen stressihäiriö.

    Päivät kuluivat pitkään ahdistuksen ja pelon sekaisissa tunteissa. En uskaltautunut yksin ulos, pelkäsin ihmisiä hiljaisilla kaduilla ja joka öiset painajaiset tuntuivat jatkuvan yöstä toiseen. En kuitenkaan halunnut luovuttaa elämässä, vaan pienin askelin pääsin taas eteenpäin. Elämä kuitenkin oli yhtä suurta tunteiden vuoristorataa, kun vihdoin aloin ymmärtää terapian ja rikosuhripäivystyksen työntekijöiden avulla, miksi olin käyttäytynyt kaikki vuodet niin kuin olin käyttäytynyt. Olin käytännössä kärsinyt traumaperäisestä stressihäiriöstä jo monen monta vuotta, ennen kuin sille saatiin nimi ja syy. Tuntui kuin olisin tutustunut itseeni pala palalta uudelleen.

    Pystynkö olemaan äiti?

    Vuotta myöhemmin tein vessassa raskaustestiä, kun pillerien tauolla ei kuukautisia kuulunutkaan. Kahden viivan ilmestyessä testiin itkin hysteerisenä lattialla pitkän aikaa, enkä saanut sanaa suustani. Mitä minä nyt tekisin? Pystyisinkö suojelemaan lasta siltä, mitä olin itse kokenut? Pystynkö olemaan ylisuojelematta lastani? Tiesin, että hajoaisin abortista vielä pienempiin palasiin, kuin mitä sillä hetkellä olin jo valmiiksi. Olen aina pitänyt lapsista ja tädin mussukat olivat vieneet jo sydämeni mennessään. Monet käskivät minua miettimään tarkkaan, niin kuin mietinkin, mutta kommentit siitä kuinka abortti olisi hyvä vaihtoehto, olivat kuin märkä rätti vasten kasvoja. Enkö minä voi olla hyvä äiti? Olenko nyt lopullisesti niin rikki, ettei minulla ole oikeutta lapseen, perheeseen tai onneen? Tekeekö traumani minusta huonomman ihmisen?

    Teimme lapsen isän kanssa yhteisen päätöksen; lapsi pidetään. Kuitenkin nuo ajatukset omasta kelpoisuudestani jäytivät minua pitkään. Eniten kuitenkin olin kauhuissani synnytyksestä, sillä traumaperäinen stressihäiriö oli tuonut elämääni tavan lamaantua pelottavissa tilanteissa ja yksi niistä oli alapäähän kohdistuva kipu. Pystyisinkö synnyttämään, mitä jos lamaannun ja sen myötä vahingoitan lastani?

    Kävin terapiassa miltei koko raskauden ajan puhumassa peloista ja synnytysosaston pelkopolilta sain apua edessä häämöttävään synnytykseen. Jätin etukäteen pitkän toivelistan siitä, mitä toivon salissa tapahtuvan. Minulle kerrotaan miltä tuntuu ja miksi tuntuu, kerrotaan jos joku joutuu auttamaan tai koskemaan minuun ja annetaan minulle aikaa ja rauhaa. Ja niin minä vain siitä selvisin. Sain syliini maailman ihanimman pienen pojan.

    Minä olen hyvä äiti, vaikka minua ahdistaisikin

    Pieni käärö kannettiin kotiin ja minä olin äiti. Olin niin jumalattoman onnellinen ja ihanassa vauvakuplassa. Samaan aikaan itsestäni kuitenkin tuntui edelleen siltä, että kaikki ympärillä olevat vetivät syvään happea ja minusta piti tulla maailman paras äiti. Piti todistaa kaikille, että minä pärjään ja olen vielä muutaman sentin verran parempikin. Hymyillään vaan, kun meillä on kaikki niin hyvin ja yli suoritetaan.

    Kun ensimmäinen traumaperäisen stressihäiriön aiheuttama ahdistusaalto saapui vauva-arjen keskelle, halusin vain itkeä. En olisi halunnut myöntää pahaa oloani edes yhdelle ihmiselle, koska tunsin olevani huono äiti ja huono ihminen. Minä en nyt pärjännyt, kun minua alkoi ahdistaa ympäröivä maailma yhtenä päivänä. Ja kuinka väärässä silloin olinkaan. Minä olen hyvä äiti, vaikka jonain päivänä pysyttäisiinkin vain kotona leikkimässä. Minä olen hyvä äiti, vaikka pyykkikone ei yhtenä päivänä pyörisikään. Minä olen hyvä äiti, vaikka jonain päivänä sanoisin, että minua ahdistaa.

    Nyt kun kuulen poikani hihkuvan äitiä paikalle, kun on löytänyt taas maailmasta uusia ja jännittäviä asioita, voin vain päivitellä sitä, miten tähän on tultu. Matkalle on mahtunut monta ahdistavaa kysymystä, monia suuria pelkoja, mutta ennen kaikkea yksi suuri rakkaus, poikani, jonka eteen tekisin mitä tahansa. Monet itkut olen itkenyt, mutta monet itkut ovat jääneet myös itkemättä. Hyväksikäyttö on jättänyt minuun jälkensä ja se tulee aina olemaan osa minua, mutta terapian ja tukena olevien läheisten myötä olen oppinut tuntemaan ensinnäkin itseni, osaan kuunnella tarpeitani ja niin sanottuihin vaikeisiin päiviinkin osataan jo varautua etukäteen.

    Ja mitäkö minä sanoisin sinulle, joka mahdollisesti käyt samaa läpi tai haaveilet äitiydestä hyväksikäytön jälkeen? Sinä voit puhua peloistasi ja tunteistasi. Sinä voit pyytää apua. Sinä voit olla hyvä äiti. Sinä voit olla hyvä ihminen. Sinä voit olla vielä onnellinen.

    Lue myös: Poikien isä kuoli yllättäen

    Kiitos rohkealle äidille kirjoituksesta. Lukijan tarinoita voi lähettää julkaistavaksi jonna@poikienaidit.fi

    Kommentit

    1. Pystyy olemaan hyvä äiti. Mua adoptio isä käytti minua kans seksuaalisesti hyväksi monta kertaa ja teininä se oli vaikeeta mulla kun aloin ymmärtämään mitä minulle tehtiin. Kerran yritin itsemurha mutta ONNEKS poliisit pelasti minut. Nyt ole 4 pojan äiti ja onnellinen jok hetkestä. Kaikki mitä mullebin tapahtunut in vaan vahvistanut.

      1. Jonna

        Kiitos kun jaoit kokemuksesi meille. Kaikkea hyvää sinulle ja pojillesi.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart