• Miten osaan elää ilman poikiani?

    Viimeinen lapsemme muutti kotoa pois. Minusta tuntuu, että ovesta lähti pieni poikamme eikä se hieno nuorimies, jollaiseksi hänet kasvatimme. Tuntuu todella pahalta. Mieheni vakuutti minulle ettei se olisi maailmanloppu, kun lapset yksi kerrallaan pakkaisivat laukkunsa ja lähtisivät. Mutta loppu se oli kuitenkin useallekin asialle.

    Ei enää kysymyksiä ’mitä tänään syödään’, ’voitko viedä minut’ tai ’autatko läksyissä äiti’. Ei syntymäpäiväjuhlia, piriseviä puhelimia, riitoja, musiikin pauhua, kiinni läimättyjä ovia, halauksia, suukkoja ja pitkiä keskusteluja. Yksitellen he sulkivat oven. Tuntuu niin tyhjältä ja yksinäiseltä, ihan kuin elämäntarkoitus olisi kadonnut.

    Olen elänyt pojilleni

    Olen syöttänyt, vaihtanut vaippoja, lohduttanut ja opastanut. Antanut eväät elämään. He tulevat kyllä takaisin, sanoi mieheni. Ja hän oli oikeassa. Mutta eivät jäädäkseen. Nyt on ihanaa, kun lapset tulevat käymään kotona. Ilo, nauru ja elämä palaa takaisin taloon. Toisaalta on myös ihanaa, että meillä on mieheni kanssa enemmän aikaa toisillemme, vaikka aluksi päivien täyttäminen tuntui jopa työläälle.

    Nyt lapset ovat nuoria aikuisia ja asuvat omillaan. Me vanhemmat voimme vain toivoa, että heidän siipensä kantavat. Rakkautta lapsiin ei voi unohtaa koskaan, he ovat aina ajatuksissa. Heistä on aina huoli. Hyvästien sanominen lapselle on todella vaikeaa. Se ei kuitenkaan ole lopullista. Elämä jatkuu..

    Ikävöin niin paljon lasten hymyä ja naurua

    Eniten ikävöin sitä, että tiedän missä he ovat; koulussa, harrastuksissa ja ystävillä. Odotan oven avausta, hymyjä ja naurua. Haluan tietää, miten päivä on mennyt. Autossa on kurja istua yksin, kun ei ole juttukaveria. Ruokapöydässä on monta tyhjää tuolia. Voi kuinka hauskoja keskusteluja meillä olikaan tuon pöydän äärellä. Ruokaakin on vaikea laittaa sopivaa määrää. Lastenhuoneet ammottavat tyhjyyttään, vaikka siellä huonekaluja onkin. Sohvalla ei kukaan painaudu kylkeeni iltaisin, paitsi mieheni. Koti tuntuu tyhjältä.

    On vain opeteltava elämään tätä uutta elämää, vaikka ei se niin uutta olekaan. Olemmehan asuneet ennen lapsia yhdessä mieheni kanssa kahdestaan. Meidän kirja on saanut jatkoa, kokonaan uuden luvun. Toisaalta jännittävää, kun elämä muuttaa muotoaan. Ehkä meillä tepsuttelee pieniä jalkapareja taas pian. Kun yksi aikakausi loppuu, toinen alkaa.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart