Miksi Lapsuudenperheeni ei ole minulle enää rakas?
Minulla oli iso lapsuudenperhe. Perhe oli minulle todella rakas, kun olin lapsi. Meillä oli monenlaista tyyppiä talossa ja koin oloni todella hyväksi oman perheeni kanssa. Äiti ja isä ovat olleet minulle aina todella läheisiä, sisarukset myös. Minulla on kaksi pikkusiskoa ja yksi pikkuveli. Erityisesti nuorena vietimme paljon aikaa yhdessä. Minulta ei puuttunut mitään, perheeni oli ihana ja olin siitä ylpeä.
Kaikki muuttui, kun tulin äidiksi…
Suhde perheeseeni muuttui
Sitten tapahtui jotain? Kun minulle tuli oma perhe ja tietysti muutkin sisarukseni kasvoivat aikuiseksi, niin välimme viilenivät. Erilaiset elämäntilanteet veivät erilleen, mutta samalla jotenkin suhteeni sisaruksiini muuttui etäisemmäksi. Toinen siskoistani oli jopa jossain vaiheessa täysin pitämättä yhteyttä minuun. Se tuntui oudolta. Hänen muutettuaan lähemmäksi, on kuitenkin satunnaisia yhteydenpitoja taas ollut. Suhde ei kuitenkaan tunnu enää samalta.
Tuntuu kuin olisin aivan eri maasta kuin muut sisarukseni. Meidän ajatuksemme eivät kohtaa yhtään. Joudumme helposti sanaharkkaan ja olemme lähes kaikesta täysin eri mieltä. Vaikka koitan viimeiseen asti vältellä väittelyitä ja kinastelua, niin ne tuntuvat enemmänkin olevan sääntö kuin poikkeus.
Lue myös: Olin raskaana tietämättäni, jouduin suoraan synnyttämään
Oudoimmalta tuntuu äitini. Äitini ei ole kannustava, eikä tue minua missään asiassa. Jos kerron hänelle jotain minulle kipeitä tai tärkeitä asioita, hän vähättelee tai jopa suorastaan vittuilee minulle takaisin. Siskoni komppaavat mukana. Isä ja veli eivät juurikaan ota kantaa mihinkään, he jättäytyvät mielellään ulkopuolelle.
Olen pikkuhiljaa vetäytynyt pois perheestäni ja koen olevani onnellisempi, kun en juurikaan pidä heihin yhteyttä. Välillä suren sitä, etteivät poikani tutustu koskaan kunnolla minun puolen sukuuni. En tiedä ovatko sukulaiseni sellaisia ihmisiä, että sitä tarvitsisi oikeastaan edes surra. Se tekee asiasta vielä surullisempaa.
Pitääkö äidistään tykätä?
Mietin usein, että pitääkö minun pitää äidistäni tai siskoistani, vaikka he ovat minulle hyvin inhottavia jatkuvasti? Onko minun rakkaan lapsuuteni ja hyvien muistojeni vuoksi oltava heidän kanssaan väkisin tekemisissä, vai voisinko vain pikkuhiljaa jättäytyä kokonaan pois kuvioista. En usko, että minua edes kaivattaisiin. Olen perheen mustalammas. Se, jonka sanomiset ja tekemiset eivät koskaan ole perheen muun väen makuun.
Lue myös: Poikani joi itsensä sairaalaan
Äitini on vaikein tapaus. Hän on synnyttänyt minut, hän on hoitanut minut ja ollut lapsuudessani ihana ja rakas äiti. Hän ei kuitenkaan ole näin aikuisena tarkasteltuna kovin ihana. Hän on lannistava, negatiivinen ja arvosteleva. Hänellä on paljon huonoa sanottavaa kaikista ja koko ajan. Hän ei ole luonut minkäänlaista suhdetta lapsenlapsiinsa, vaikka asuu samassa kaupungissa minun ja poikieni kanssa. Lapsenlapset eivät häntä kiinnosta. Kun erosin miehestäni, ei äitini ollut millään tavalla tukenani. Hänen kommenttinsa oli ”sitä saa, mitä tilaa”.
Sitten kuitenkin hän heittäytyy marttyyriksi, kun en pidä yhteyttä säännöllisesti.
Onko kenelläkään muulla ollut vastaavaa tilannetta ja miten olette asian hoitaneet? Onko tulehtuneet välit saatu korjattua vai onko etäisyyden ottaminen ollut ainoa tapa saada itselleen parempi olo? En oikein tiedä, mikä olisi oikea ratkaisu?