Miksi Lapsuudenperheeni ei ole minulle enää rakas?
Minulla oli iso lapsuudenperhe. Perhe oli minulle todella rakas, kun olin lapsi. Meillä oli monenlaista tyyppiä talossa ja koin oloni todella hyväksi oman perheeni kanssa. Äiti ja isä ovat olleet minulle aina todella läheisiä, sisarukset myös. Minulla on kaksi pikkusiskoa ja yksi pikkuveli. Erityisesti nuorena vietimme paljon aikaa yhdessä. Minulta ei puuttunut mitään, perheeni oli ihana ja olin siitä ylpeä.
Kaikki muuttui, kun tulin äidiksi…
Suhde perheeseeni muuttui
Sitten tapahtui jotain? Kun minulle tuli oma perhe ja tietysti muutkin sisarukseni kasvoivat aikuiseksi, niin välimme viilenivät. Erilaiset elämäntilanteet veivät erilleen, mutta samalla jotenkin suhteeni sisaruksiini muuttui etäisemmäksi. Toinen siskoistani oli jopa jossain vaiheessa täysin pitämättä yhteyttä minuun. Se tuntui oudolta. Hänen muutettuaan lähemmäksi, on kuitenkin satunnaisia yhteydenpitoja taas ollut. Suhde ei kuitenkaan tunnu enää samalta.
Tuntuu kuin olisin aivan eri maasta kuin muut sisarukseni. Meidän ajatuksemme eivät kohtaa yhtään. Joudumme helposti sanaharkkaan ja olemme lähes kaikesta täysin eri mieltä. Vaikka koitan viimeiseen asti vältellä väittelyitä ja kinastelua, niin ne tuntuvat enemmänkin olevan sääntö kuin poikkeus.
Lue myös: Olin raskaana tietämättäni, jouduin suoraan synnyttämään
Oudoimmalta tuntuu äitini. Äitini ei ole kannustava, eikä tue minua missään asiassa. Jos kerron hänelle jotain minulle kipeitä tai tärkeitä asioita, hän vähättelee tai jopa suorastaan vittuilee minulle takaisin. Siskoni komppaavat mukana. Isä ja veli eivät juurikaan ota kantaa mihinkään, he jättäytyvät mielellään ulkopuolelle.
Olen pikkuhiljaa vetäytynyt pois perheestäni ja koen olevani onnellisempi, kun en juurikaan pidä heihin yhteyttä. Välillä suren sitä, etteivät poikani tutustu koskaan kunnolla minun puolen sukuuni. En tiedä ovatko sukulaiseni sellaisia ihmisiä, että sitä tarvitsisi oikeastaan edes surra. Se tekee asiasta vielä surullisempaa.
Pitääkö äidistään tykätä?
Mietin usein, että pitääkö minun pitää äidistäni tai siskoistani, vaikka he ovat minulle hyvin inhottavia jatkuvasti? Onko minun rakkaan lapsuuteni ja hyvien muistojeni vuoksi oltava heidän kanssaan väkisin tekemisissä, vai voisinko vain pikkuhiljaa jättäytyä kokonaan pois kuvioista. En usko, että minua edes kaivattaisiin. Olen perheen mustalammas. Se, jonka sanomiset ja tekemiset eivät koskaan ole perheen muun väen makuun.
Lue myös: Poikani joi itsensä sairaalaan
Äitini on vaikein tapaus. Hän on synnyttänyt minut, hän on hoitanut minut ja ollut lapsuudessani ihana ja rakas äiti. Hän ei kuitenkaan ole näin aikuisena tarkasteltuna kovin ihana. Hän on lannistava, negatiivinen ja arvosteleva. Hänellä on paljon huonoa sanottavaa kaikista ja koko ajan. Hän ei ole luonut minkäänlaista suhdetta lapsenlapsiinsa, vaikka asuu samassa kaupungissa minun ja poikieni kanssa. Lapsenlapset eivät häntä kiinnosta. Kun erosin miehestäni, ei äitini ollut millään tavalla tukenani. Hänen kommenttinsa oli “sitä saa, mitä tilaa”.
Sitten kuitenkin hän heittäytyy marttyyriksi, kun en pidä yhteyttä säännöllisesti.
Onko kenelläkään muulla ollut vastaavaa tilannetta ja miten olette asian hoitaneet? Onko tulehtuneet välit saatu korjattua vai onko etäisyyden ottaminen ollut ainoa tapa saada itselleen parempi olo? En oikein tiedä, mikä olisi oikea ratkaisu?
Isäni.. Ei ole isommin yhteyttä häneen. Vaalin pitkään, vielä teini-iässä, isämyyttiä. Isä ei ole koskaan asunut kanssani, vaikka äitini kanssa naimisissa olivat 3 ensimmäistä elinvuottani. Äitini sai yksinhuoltajuuden, koska pystyi tuolloin osoittamaan isän uskottomuuden. Toivoin ja odotin isää kylään tai hakemaan sovittuna aikana, mutta kerta toisensa jälkeen hän petti minut.
Silmäni avautuivat 18-vuotissyntymäpäivänä, jolloin sain onnittelupuhelun isältäni, joka totesi, että enää ei tarvitse maksaa elareita. Kiitos ja onnea mulle. Lisäksi hän kavalsi omien vanhempiensa minulle yo-lahjaksi säästetyistä rahoista 2/3 osaa. Ymmärrettävästi en ole isommin pitänyt yhteyttä ja aina tulee paha mieli hänen kanssaan keskustellessa. Olen esikoinen ja ainoa tyttö. Isällä on 3 eri avioliitosta minun jälkeeni syntynyt vain poikia. Kun yhdelle heistä syntyi tyttö, kommentti facebookissa oli: “vihdoin saatiin sukuun kauan odotettu prinsessa”. Tiedän kyllä, että odotettu en ollut, pikemminkin ylläri.
Vuosi sitten isä loukkaantui Poikien äidit -sivulle laittamastani kommentista ja ripitti minua siitä, että en ole sanonut hänelle, että minua loukkaa, kun ei käy kylässä, vaikka käy naapurikunnassa. Hän vaatii minua perheineni lähtemään toiselle puolelle Suomea,vain häntä tapaamaan. Kiitos ei. Olen onnellisempi ilman. Surettaa vaan, että poikani eivät isoisäänsä tai minun puolen sukua siltä osin tule tuntemaan. Odotan perinnönjakoa ja sitä, tuleeko tunnustettujen lasten lisäksi jaolle muitakin. Veikkaan, että tulee.
ja ei.. sukulaisistaan ei tarvitse tykätä eikä olla yhteydessä velvollisuuden tunnosta.
Hei.
Sinun perheesi on nyt siinä sinun lähelläsi. Ne joita rakastat ja jotka ehdoitta rakastavat sinua.
Ne ihmiset, vaikka samaa verta olisivat, jotka eivät osaa käyttäytyä sinua kohtaan rakastavasti, vaan lannistavat ja ovat kivirekenä – Ne voit jättää elämästäsi pois. Sinä olet aikuinen ihminen, voit valita perheesi.
Niin minä jouduin tekemään ja vuosien ja tuhansien kilojen kivireki jäi taakse. En kadu hetkeäkään.
Veikkaan että Sinulla menee elämässä mukavasti. Olen itse huomannut, että kateus aiheuttaa tällaista käytöstä, ehkä olet saavuttanut jotain mitä äitisi olisi halunnut saavuttaa? Ole siis itsestäsi ylpeä ja anna perheesi olla omassa arvossaan.
Yritin itse ottaa pesäeroa narsistiseen äitiini, mutta hän sairastui vakavasti, eikä kukaan muu sukulaisista kyennyt/ halunnut ottaa hänen asioitaan hoitaakseen. Alistuin taas kerran kohtalooni ja korjasin välit, toivottavasti taivaassa tilit tasataan, tuskin kuitenkaan.
Onneksi sinulla on sisaruksia, huolehtikoot he sitten jos se paikka tulee. Elä rauhassa omaa elämääsi ilman lapsuudenperhettäsi, se on ihan ok, kukaan tilanteen tietävä ei tuomitse.
Kyllä meitä samassa tilanteessa olevia on, mutta näistä ei ole helppo puhua julkisesti koska valtaosalla tuntuu olevan asiat vallan hyvin. Muut eivät ehkä ymmärrä miten tällainen on edes mahdollista. Minulla kesti pitkään vetää rajoja, olin kasvanut siihen että roolini oli miellyttää muita. Suvussani oli myös monenlaisia ongelmia. Kun tulin vanhemmaksi, huomasin että tämä ei ole reilua, en saa minkäänlaista tukea. Aloin uskaltaa olla oma itseni, vetää rajoja ja sanoa oman mielipiteeni. Kun viimein puolustauduin, vedin rajoja, ei se ollutkaan muiden mielestä hyvä. Pohdin paljon omaa toimintaani enkä kokenut toimintaani väärin, päinvastoin. Olen enää todella vähän tekemisissä omien verisukulaisteni kanssa ja oloni on kevyempi kuin aiemmin. Toki nyt elämme ilman läheisverkkoa, mutta silti elän mielummin näin kuin suostun enää muiden kyykytettäväksi. Ei ole luottamusta. Sanoisin, että jos sukulaiset haluavat oikeasti olla tekemisissä niin he myös alkaisivat toimia toisella tavalla saadakseen kadotetun yhteyden takaisin. Tarkastelisivat omaa toimintaansa syyllistämisen sijaan.
Kerroit että äitisi oli lapsuudessasi rakas ja ihana. Lisäksi kerroit, että sinulla oli lapsena hyvät välit sisaruksiisi. Nyt kertomasi mukaan tilanne on muuttunut ikäväksi sinua kohtaan ja koet äitisi ja sisaruksiesi käytöksen ilkeämielisenä ja loukkaavana?
Oletko pysähtynyt miettimään, mitä tapahtui? Mikä on laukaissut muutoksen ja miksi?
Onko tapahtunut jotain erityistä? Onko muutos tapahtunut pikkuhiljaa ja huomaamatta vai jonkin tilanteen tai tapahtuman jälkeen? Miten itse olet reagoinut heille tapahtuneeseen käytökseen?
Ehkä pohtimalla näitä kysymyksiä, löydät jonkin laukaisijan käytökseen.
Voit myös miettiä, mitä muutosta toivot suhteessasi heihin?
Oletko kokeillut nostaa kissaa pöydälle ja kysyä heiltä, mistä nykyinen käytös johtuu ja kertoa miltä se sinusta tuntuu?
Voit myös kysyä itseltäsi, mitä ja keitä haluat nyt eläämääsi, jotta se on riittävän hyvää. Keskustele, kuuntele ja ratkaise asiat itsellesi parhaalla mahdollisella tavalla.
Tsemppiä kevääseen!
Aivan kuin olisin omaa tarinaa lukenut, kun luin kirjoituksesi.
Sinulle tärkeimmät sinä valitset ja pidät heidät lähelläsi, mistään velvollisuuden tunteesta ei tarvitse verisukulaisiin yhteyttä pitää, vaikka se niin surullista onkin.
Samoja olen pohtinut minä, ja päätynyt siihen, että pojalleni on parempi onnellisempi äiti ja hänen kauttaan muita läheisiä ihmisiä – kuin äänekkäät toistuvat riidat verisukulaisten kanssa (sanon, teen, ajattelen kaiken aina väärin ja kaikki sonta pitää äitini mielestä sanoa aina poikani kuullen: mm. sen kuinka hän oli sitä mieltä, että hänestä olisi ollut niin hyvä, ettei minusta olisi koskaan tullut äitiä – kysyviin ilmeisiin hän tokaisi, että “No se sun selkä! Se on varmaan niin kovilla nyt, joten olen aina ajatellut, että olisi parempi, ettei sinusta tulisi äitiä.”
Jos minusta itsestä ikinä koskaan tulee mummi, olen luvannut itselleni jo aikaa sitten, etten käyttäydy tuolla tavalla, en lastani, en hänen puolisoaan enkä hänen lapsiaan kohtaan. En myöskään ilku tai vähättele heidän mitään mieltymyksiä. Haluan oppia heistä uutta ja antaa siihen heille mahdollisuuden.
Olen pystynyt tätä jo tekemäänkin – teinipoikani rakastaa rap-musiikkia. Ei olisi tullut kuuloonkaan aikoinaan, että äitini olisi vaivautunut kiinnostumaan mistään, mistä pidin/pidän. En tuppaudu poikani maailmaan enkä leiki iki-teiniä, mutta olen läsnä, kun hän haluaa mielimusiikistaan ja -artisteistaan kertoa. Niinpä minä olen tällä hetkellä mielestäni (!) aika hyvin perillä tämän hetkisistä rap-artisteista ja heidän musiikistaan, ja selviän myös joka viikkoisista musavisoista jo ihan kiitettävällä tasolla. Yksin autossa kanavia pujotellessani bongaan tutun rap-biisin – kanava jää siihen ja lauritähkätjamuut vastaavat saavat joustaa ja odottaa toiseen kuunteluhetkeen 🙂
Olisi kuin minun elämästä olisi puhuttu, sillä erotuksella vain että isäni on kuollut ja hän oli aina minun tukena.
Sisaruksiini ja äitiini en pidä juuri yhtään yhteyttä, pakolliset onnittelut menee facebookin kautta.
Poikani on tavannut heitä kolme vuotta sitten eikä muista heistä mitään.
Minun vanhempani erosivat ollessani alakouluikäinen. Lapsuuttani varjosti väkivalta ja alkoholi. ulkopuoliset huolehtivat minusta kun olin yläaste ikäinen ja olen heille siitä kiitollinen. Isäni on alkanut soitella valituspuheluita kun en käy… yhdenkerran sitten hermostuin ja annoin tulla kaiken… puheluiden sävy muuttui.. äitiini ja sisaruksiin en pidä yhteyttä lainkaan koska he vievät voimani ja saavat mieleni mustaksi…..
Kuulostaa hiukan erikoiselta, että lapsuudessa perhe on ollut kovin rakas, mutta ei enää. Mikä on ollut oikea syy muutokselle? Toki lapsuudenperheen dynamiikka muuttuu, kun kaikki aikuistuvat ja esim. oma äiti tulee vaihdevuosi-ikään. Kirjoittajan kannattaisi kuitenkin arvoida myös omaa rooliaan ja tapaansa olla osa lapsuudenperhettään – olisiko omassa toiminnassa kehitettävää? Voisiko asiasta (vähättely, vittuilu) myös yrittää keskustella avoimesti? Olen huomannut, että laspsuudenperheen kesken kommunikoinnista katoaa helposti kaikki krumeluurit ja osa voi kokea loukkaavaksi myös sellaiset puheet, joita ei ole tarkoitettu loukkaamaan. Toki perhekin voi kasvaa erilleen.
Aina sanotaan tällaisessa tilanteessa että puhukaa. Minä sanon että mitään ongelmaa ei edes ole jos siitä voidaan puhua. Oman lapsuuden perheen kanssa asiat menevät vain entistä vaikeammiksi jos niistä yrittää puhua. Vastaukset ovat sellaisia että ongelma on vain sinun omassa päässäsi, mitään tuollaista ei koskaan ole tapahtunut, sinä vain kuvittelet tai olet mielenterveysongelmainen. Mitään rakkautta ei perheessä ollut, vai onko se rakkautta jos sinut ”hyväksytään” suoritustesi perusteella, tai sen perusteella kuinka paljon miellytät vanhempaasi.
Omassa tapauksessani välit lapsuuden perheeseeni huonontuivat myös lasten saannin jälkeen kun tajusin että se kohtelu mitä lapsuuden perheessäni sain ei ollut asiallista. Lähdin kotoani omaan elämään käytännössä ilman itsetuntoa, masentuneena ja ahdistuneena. Tajuamatta mistä paha olo johtui. Nyt omassa vanhemmuudessani kaikki muut asiat tulevat sen jälkeen että lapseni tuntisivat olevansa turvassa ja rakastettuja omina itseinään.
Minulla katkesivat välit äitiin erottuani ensimmäisestä miehestäni. Seuraava ei ollut mieleinen vävy ison ikäeron vuoksi. Aluksi koetin korjailla välejä, mutta aika pian huomasin sen turhaksi ja liikaa itseäni kuormittavaksi. Äiti kun on varsin vahva persoona, minä itse herkkä sielu. Suurin murhe on, että äiti sai kaksi nuorempaa veljeäni puolelleen ja heihinkin välit on lähes poikki, jotain perinteisiä tekstaritoivotuksia lukuunottamatta. Isä ei juuri puutu, vetäytyy.. Tästä aikaa kulunut jo lähes 20 vuotta ja tähän on jo tottunut, toki välillä ajattelen, miten mukavaa olisi viettää perheen kanssa esim juhlapyhiä yms. Asun mieheni kanssa kaksin eikä lapsia ole. Pelkään, että jos miehelle jotain sattuu, jään totaalisen yksin.. itse kukin kun Tässä vanhenee.
Löysinpä hyvän ketjun. Olen aikuinen nainen ja ollut aina perheessäni musta lammas. Äitini jopa sanoi kerran aivan pokkana ja rauhallisin mielin, ” en ole koskaan rakastanut sinua niin kuin sisarustasi “. Katsoin hiljaa häntä ja hymyilin. Menin vierashuoneeseen ja itkin niin, että rintaan sattui. Kyllähän minä olen sen aina tiennyt, mutta, että sanoa vielä suoraan kesken ystävällisen keskustelun. Kerran kysyin, ” miksi et koskaan soita minulle “, hän tiuskaisi, että ” ethän sinäkääm ota minuun yhteyttä” ( mikä ei pitänyt paikkaansa. Sitten aloin soittaa useamman kerran viikossa siinä toivossa, että hän sitten myös soittelisi, mutta ei. Olen surullinen, koska sisarukseni toimii hänen kanssa samalla tavalla. Koen itseni yksinäiseksi ja ulopuoliseksi, rintaa painaa, kun välillä ahdistaa niin kovasti. Onneksi minulla on omat aikuiset lapset ja aviomies,he ovat minulle kaikkeni. Nyt äitini ja siasarukseni pitävät kovasti yhteyttä toiseen aikuiseen lapseeni ja hänen perheeseensä, mutta minä olen edelleen ulkopuolinen.
Koen samanlaisia tuntemuksia omien siskojen kanssa? Olen perheen mustalammas, jota on aina helppo syyttää kaikesta, vaikka nyt sitte siitä, että olen voimakastahtoinen? Minulle ei kuulemma uskalla sanoa mitään, vaikka itse olen aina joutunut miettimään sanomisiani muille sisaruksille…? olen tullut siihen lopputulokseen, että antaa heidän elää omaa elämää, en jaksa kantaa huolta heistä enää, mitä ajattelevat tai ovat ajattelematta? itsellä on parempi olla nyt☺ äidin kanssa ihan hyvät välit, vaikkakin näyttää olevan niin, että hän on kääntynyt toisten sisarusten puolelle?