• Lapsuudenperheeni ei ole minulle enää rakas

    Lapsuudenperheeni ei ole minulle enää rakas

    Miksi Lapsuudenperheeni ei ole minulle enää rakas?

    Minulla oli iso lapsuudenperhe. Perhe oli minulle todella rakas, kun olin lapsi. Meillä oli monenlaista tyyppiä talossa ja koin oloni todella hyväksi oman perheeni kanssa. Äiti ja isä ovat olleet minulle aina todella läheisiä, sisarukset myös. Minulla on kaksi pikkusiskoa ja yksi pikkuveli. Erityisesti nuorena vietimme paljon aikaa yhdessä. Minulta ei puuttunut mitään, perheeni oli ihana ja olin siitä ylpeä.

    Kaikki muuttui, kun tulin äidiksi…

    Suhde perheeseeni muuttui

    Sitten tapahtui jotain? Kun minulle tuli oma perhe ja tietysti muutkin sisarukseni kasvoivat aikuiseksi, niin välimme viilenivät. Erilaiset elämäntilanteet veivät erilleen, mutta samalla jotenkin suhteeni sisaruksiini muuttui etäisemmäksi. Toinen siskoistani oli jopa jossain vaiheessa täysin pitämättä yhteyttä minuun. Se tuntui oudolta. Hänen muutettuaan lähemmäksi, on kuitenkin satunnaisia yhteydenpitoja taas ollut. Suhde ei kuitenkaan tunnu enää samalta.

    Tuntuu kuin olisin aivan eri maasta kuin muut sisarukseni. Meidän ajatuksemme eivät kohtaa yhtään. Joudumme helposti sanaharkkaan ja olemme lähes kaikesta täysin eri mieltä. Vaikka koitan viimeiseen asti vältellä väittelyitä ja kinastelua, niin ne tuntuvat enemmänkin olevan sääntö kuin poikkeus.

    Lue myös: Olin raskaana tietämättäni, jouduin suoraan synnyttämään

    Oudoimmalta tuntuu äitini. Äitini ei ole kannustava, eikä tue minua missään asiassa. Jos kerron hänelle jotain minulle kipeitä tai tärkeitä asioita, hän vähättelee tai jopa suorastaan vittuilee minulle takaisin. Siskoni komppaavat mukana. Isä ja veli eivät juurikaan ota kantaa mihinkään, he jättäytyvät mielellään ulkopuolelle.

    Olen pikkuhiljaa vetäytynyt pois perheestäni ja koen olevani onnellisempi, kun en juurikaan pidä heihin yhteyttä. Välillä suren sitä, etteivät poikani tutustu koskaan kunnolla minun puolen sukuuni. En tiedä ovatko sukulaiseni sellaisia ihmisiä, että sitä tarvitsisi oikeastaan edes surra. Se tekee asiasta vielä surullisempaa.

    Pitääkö äidistään tykätä?

    Mietin usein, että pitääkö minun pitää äidistäni tai siskoistani, vaikka he ovat minulle hyvin inhottavia jatkuvasti? Onko minun rakkaan lapsuuteni ja hyvien muistojeni vuoksi oltava heidän kanssaan väkisin tekemisissä, vai voisinko vain pikkuhiljaa jättäytyä kokonaan pois kuvioista. En usko, että minua edes kaivattaisiin. Olen perheen mustalammas. Se, jonka sanomiset ja tekemiset eivät koskaan ole perheen muun väen makuun.

    Lue myös: Poikani joi itsensä sairaalaan

    Äitini on vaikein tapaus. Hän on synnyttänyt minut, hän on hoitanut minut ja ollut lapsuudessani ihana ja rakas äiti. Hän ei kuitenkaan ole näin aikuisena tarkasteltuna kovin ihana. Hän on lannistava, negatiivinen ja arvosteleva. Hänellä on paljon huonoa sanottavaa kaikista ja koko ajan. Hän ei ole luonut minkäänlaista suhdetta lapsenlapsiinsa, vaikka asuu samassa kaupungissa minun ja poikieni kanssa. Lapsenlapset eivät häntä kiinnosta. Kun erosin miehestäni, ei äitini ollut millään tavalla tukenani. Hänen kommenttinsa oli ”sitä saa, mitä tilaa”.

    Sitten kuitenkin hän heittäytyy marttyyriksi, kun en pidä yhteyttä säännöllisesti.

    Onko kenelläkään muulla ollut vastaavaa tilannetta ja miten olette asian hoitaneet? Onko tulehtuneet välit saatu korjattua vai onko etäisyyden ottaminen ollut ainoa tapa saada itselleen parempi olo? En oikein tiedä, mikä olisi oikea ratkaisu?

    Kommentit

    1. Avatar

      Isäni.. Ei ole isommin yhteyttä häneen. Vaalin pitkään, vielä teini-iässä, isämyyttiä. Isä ei ole koskaan asunut kanssani, vaikka äitini kanssa naimisissa olivat 3 ensimmäistä elinvuottani. Äitini sai yksinhuoltajuuden, koska pystyi tuolloin osoittamaan isän uskottomuuden. Toivoin ja odotin isää kylään tai hakemaan sovittuna aikana, mutta kerta toisensa jälkeen hän petti minut.
      Silmäni avautuivat 18-vuotissyntymäpäivänä, jolloin sain onnittelupuhelun isältäni, joka totesi, että enää ei tarvitse maksaa elareita. Kiitos ja onnea mulle. Lisäksi hän kavalsi omien vanhempiensa minulle yo-lahjaksi säästetyistä rahoista 2/3 osaa. Ymmärrettävästi en ole isommin pitänyt yhteyttä ja aina tulee paha mieli hänen kanssaan keskustellessa. Olen esikoinen ja ainoa tyttö. Isällä on 3 eri avioliitosta minun jälkeeni syntynyt vain poikia. Kun yhdelle heistä syntyi tyttö, kommentti facebookissa oli: ”vihdoin saatiin sukuun kauan odotettu prinsessa”. Tiedän kyllä, että odotettu en ollut, pikemminkin ylläri.
      Vuosi sitten isä loukkaantui Poikien äidit -sivulle laittamastani kommentista ja ripitti minua siitä, että en ole sanonut hänelle, että minua loukkaa, kun ei käy kylässä, vaikka käy naapurikunnassa. Hän vaatii minua perheineni lähtemään toiselle puolelle Suomea,vain häntä tapaamaan. Kiitos ei. Olen onnellisempi ilman. Surettaa vaan, että poikani eivät isoisäänsä tai minun puolen sukua siltä osin tule tuntemaan. Odotan perinnönjakoa ja sitä, tuleeko tunnustettujen lasten lisäksi jaolle muitakin. Veikkaan, että tulee.
      ja ei.. sukulaisistaan ei tarvitse tykätä eikä olla yhteydessä velvollisuuden tunnosta.

    2. Avatar

      Hei.
      Sinun perheesi on nyt siinä sinun lähelläsi. Ne joita rakastat ja jotka ehdoitta rakastavat sinua.
      Ne ihmiset, vaikka samaa verta olisivat, jotka eivät osaa käyttäytyä sinua kohtaan rakastavasti, vaan lannistavat ja ovat kivirekenä – Ne voit jättää elämästäsi pois. Sinä olet aikuinen ihminen, voit valita perheesi.
      Niin minä jouduin tekemään ja vuosien ja tuhansien kilojen kivireki jäi taakse. En kadu hetkeäkään.

    3. Avatar

      Veikkaan että Sinulla menee elämässä mukavasti. Olen itse huomannut, että kateus aiheuttaa tällaista käytöstä, ehkä olet saavuttanut jotain mitä äitisi olisi halunnut saavuttaa? Ole siis itsestäsi ylpeä ja anna perheesi olla omassa arvossaan.

      Yritin itse ottaa pesäeroa narsistiseen äitiini, mutta hän sairastui vakavasti, eikä kukaan muu sukulaisista kyennyt/ halunnut ottaa hänen asioitaan hoitaakseen. Alistuin taas kerran kohtalooni ja korjasin välit, toivottavasti taivaassa tilit tasataan, tuskin kuitenkaan.

      Onneksi sinulla on sisaruksia, huolehtikoot he sitten jos se paikka tulee. Elä rauhassa omaa elämääsi ilman lapsuudenperhettäsi, se on ihan ok, kukaan tilanteen tietävä ei tuomitse.

    4. Avatar

      Kerroit että äitisi oli lapsuudessasi rakas ja ihana. Lisäksi kerroit, että sinulla oli lapsena hyvät välit sisaruksiisi. Nyt kertomasi mukaan tilanne on muuttunut ikäväksi sinua kohtaan ja koet äitisi ja sisaruksiesi käytöksen ilkeämielisenä ja loukkaavana?
      Oletko pysähtynyt miettimään, mitä tapahtui? Mikä on laukaissut muutoksen ja miksi?
      Onko tapahtunut jotain erityistä? Onko muutos tapahtunut pikkuhiljaa ja huomaamatta vai jonkin tilanteen tai tapahtuman jälkeen? Miten itse olet reagoinut heille tapahtuneeseen käytökseen?
      Ehkä pohtimalla näitä kysymyksiä, löydät jonkin laukaisijan käytökseen.
      Voit myös miettiä, mitä muutosta toivot suhteessasi heihin?
      Oletko kokeillut nostaa kissaa pöydälle ja kysyä heiltä, mistä nykyinen käytös johtuu ja kertoa miltä se sinusta tuntuu?
      Voit myös kysyä itseltäsi, mitä ja keitä haluat nyt eläämääsi, jotta se on riittävän hyvää. Keskustele, kuuntele ja ratkaise asiat itsellesi parhaalla mahdollisella tavalla.
      Tsemppiä kevääseen!

    5. Avatar

      Aivan kuin olisin omaa tarinaa lukenut, kun luin kirjoituksesi.
      Sinulle tärkeimmät sinä valitset ja pidät heidät lähelläsi, mistään velvollisuuden tunteesta ei tarvitse verisukulaisiin yhteyttä pitää, vaikka se niin surullista onkin.

      Samoja olen pohtinut minä, ja päätynyt siihen, että pojalleni on parempi onnellisempi äiti ja hänen kauttaan muita läheisiä ihmisiä – kuin äänekkäät toistuvat riidat verisukulaisten kanssa (sanon, teen, ajattelen kaiken aina väärin ja kaikki sonta pitää äitini mielestä sanoa aina poikani kuullen: mm. sen kuinka hän oli sitä mieltä, että hänestä olisi ollut niin hyvä, ettei minusta olisi koskaan tullut äitiä – kysyviin ilmeisiin hän tokaisi, että ”No se sun selkä! Se on varmaan niin kovilla nyt, joten olen aina ajatellut, että olisi parempi, ettei sinusta tulisi äitiä.”

      Jos minusta itsestä ikinä koskaan tulee mummi, olen luvannut itselleni jo aikaa sitten, etten käyttäydy tuolla tavalla, en lastani, en hänen puolisoaan enkä hänen lapsiaan kohtaan. En myöskään ilku tai vähättele heidän mitään mieltymyksiä. Haluan oppia heistä uutta ja antaa siihen heille mahdollisuuden.

      Olen pystynyt tätä jo tekemäänkin – teinipoikani rakastaa rap-musiikkia. Ei olisi tullut kuuloonkaan aikoinaan, että äitini olisi vaivautunut kiinnostumaan mistään, mistä pidin/pidän. En tuppaudu poikani maailmaan enkä leiki iki-teiniä, mutta olen läsnä, kun hän haluaa mielimusiikistaan ja -artisteistaan kertoa. Niinpä minä olen tällä hetkellä mielestäni (!) aika hyvin perillä tämän hetkisistä rap-artisteista ja heidän musiikistaan, ja selviän myös joka viikkoisista musavisoista jo ihan kiitettävällä tasolla. Yksin autossa kanavia pujotellessani bongaan tutun rap-biisin – kanava jää siihen ja lauritähkätjamuut vastaavat saavat joustaa ja odottaa toiseen kuunteluhetkeen 🙂

    6. Avatar

      Olisi kuin minun elämästä olisi puhuttu, sillä erotuksella vain että isäni on kuollut ja hän oli aina minun tukena.

      Sisaruksiini ja äitiini en pidä juuri yhtään yhteyttä, pakolliset onnittelut menee facebookin kautta.
      Poikani on tavannut heitä kolme vuotta sitten eikä muista heistä mitään.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart

    Ostoskori