• Haluan ilotulitusta, en tasapaksua arkea!

    Haluan ilotulitusta, en tasapaksua arkea!

    Hitto, kun ärsyttää… Ottaa aika ajoin päästä aika paljonkin! Tuntuu, että mies on todellakin Marsista ja minä Venuksesta. Luonne-erot parisuhteessa horjuttavat meidän liittoamme, kaiken arjen kaaoksen keskellä. Meillä ollaan todellakin eri mieltä siitä, mikä riittää pitämään parisuhdetta yllä ja mikä ei.

    Mies tuntuu olevan aivan tyytyväinen normi arkeen, kun taas itse kaipaan aika ajoin jotain muutakin kuin vaipanvaihtoa, pyykkivuoren selätystä ja sinkoilua milloin mihinkin. Olen haaveilija, ehkäpä jopa romantikko sitten kuitenkin, vaikka luulin etten ole. En kaipaa kitaraserenadeja parvekkeen alla, enkä ruusunterälehtiä sängylle sydämen muodossa. Tosin arjen painaessa päälle, eivät nämäkään vaihtoehdot tunnu enää niin äkkimakealta.

    Ja älkää kuvitelko, etten olisi tyytyväinen meidän perusarkeen. Mies on mahtava isä ja tekee kovasti töitä. Arvostan hänen panostaan perheessämme suuresti ja sanon sen myös hänelle. Mies ei kuitenkaan tunnu aina tajuavan, mistä vaahtoan, kun sillon tällöin avaudun liian tasapaksusta elämästä, johon minä -unelmoija- haluan joskus ilotulitusta, intohimoa ja pieniä piikkejä tasaiseen sydänkäyrään. Mies on taas rauhan perikuva, peruskallio, joka tasoittaa myös minua. Hän lähinnä aina hymähtelee minun vaahtoamiselle. ”Rauha sinun sielullesi” on maailman ärsyttävin lause, jonka hän sanoo, kun silittää päätäni tunnekuohuissani…

    Luonne-erot parisuhteessa

     

    Lue myös: Mieheni on onnellisempi kuin minä

    Tasapaksu arki unelmoijan painajainen

    Parisuhteessa vaan mielestäni myös sen tasaisen olisi hyvä pohtia, miksi se toinen joskus suu vaahdossa vaatii räiskintää tai irtioton arjesta, eikä vain taputella päätä ja sanoa, että rauhoitu. Eikös tässä olisi molempien hyvä tulla toista vastaan? Mutta minkäs teet, jos toinen on luonteeltaan tasaisempi kuin toinen ja ei vain ole romanttinen? Ymmärrän, että silloin toisen romantiikan nälkää on vaikea ymmärtää. Ja onhan se totta, etten edes haluaisi hänen tekevän mitään yltiöromanttista, josta paistaa kilometrin päähän, että nyt liikutaan epämukavuusalueella. En vain osaa nähdä romanttisina pieniä arkisia tekoja, esimerkiksi aamukahvin keittoa, vaikka sitäkin arvostan kyllä.

    Mietiskelen omaa asennettani usein ja sitä, että minun pitäisi ajatella niitä arkisia pieniä tekoja myös romanttisina. Mutta hittolainen, kun se on vaikeaa… Silti meillä on muuten asiat hyvin, joten tällainen romantiikan kaipuu ei ole perusteltu syy lähteä parisuhteesta. Mutta kalvaako tämä minua lopun elämän? Makaanko kuolinvuoteellani miettien, mistä jäin parisuhteessani paitsi? Noh, emännällä on taas kevättä rinnassa täällä, ehkä se taas kesää kohti rauhoittuu…

    Olenko ainut?

     

    Kommentit

    1. Avatar

      Hei,
      Suosittelen lukemaan sellaisen kirjan kuin Rakkauden kieli.
      Se avaa asioita todella hyvin. Ja jos kirjan lukeminen tuntuu raskaalta niin netistä löytää aiheesta ihan sellaisenaan, kun googlaa Rakkauden kielet.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart