Nyt kun syksy on saapunut ja illat ovat alkaneet hämärtyä aikaisemmin, haluan kertoa meidän tarinan. Siitä on osapuilleen vuosi aikaa, kun minun ja poikani elämä oli hiuskarvan varassa. Hirvikolari oli vähällä tuhota elämämme…
Olimme palaamassa mummolasta pohjoisesta sunnuntai-iltana. En koskaan halua ajella pimeässä, mutta tällä kertaa matkanteko viivästyi sen vuoksi, että autoni ei suostunut starttaamaan. Mummolan pihassa sitä sitten yritimme isäni kanssa saada käyntiin vuoronperään. Onneksi vanhempieni naapurissa asuu mies, jolla oli vuosikymmeniä autokorjaamo kylällä. Eläkkeelle jäänyt naapuri tuli katsomaan, mikä autossa oli vikana ja sai sen vihdoin käyntiin. Kello oli jo ikävän paljon ja tiesin, että loppumatka taittuisi pimenevässä illassa.
Lue myös: Olenko äiti, vaikka en saanut pitää lapsiani?
Hirvikolari lähellä jo toisen kerran
Olen aina pelännyt hirviä, koska lapsena meidän auton eteen hyppäsi iso hirvi ja isä joutui jarruttamaan voimakkaasti. Onneksi tuolloin ei käynyt mitään pahempaa vaan hirvi kerkesi vilahtamaan edestämme metsään. Mutta kyllä se pelästytti ja jäi ikuisesti mieleen. Jos olisin tuolloin tiennyt, että joudun vielä samanlaiseen tilanteeseen, astetta vain pahempana…
Matka sujui hyvin yhden pysähdyksen taktiikalla. Liikenne oli vähäistä ja aloin jo rentoutumaan, kun matkaa oli enää jäljellä 100 kilometriä. Poikani oli nukahtanut hiukan aiemmin ja takapenkiltä kuului tasainen tuhina. ”Eihän tämä pimeässä ajaminen olekaan niin kamalaa”, kerkesin jo ajattelemaan, kun ajaminen sujui niinkin hyvin. Kunnes eräässä mutkassa pimeästä metsästä hyppäsi eteen suuri hirvi. Se oli vain välähdys ja näin jälkikäteen en juuri muista mitään niistä sekunnin sadasosista.
Seuraavassa hetkessä havahduin pysähdyksistä olevasta autosta. Päätäni särki ja outo kolotus kropassani iski tajuntaani. Siinä hetken ihmeteltyäni, tajusin, että autossa oli hiiren hiljaista. Poikani!!! Yritin katsella takapenkille, mutta niskani oli todella kipeä ja en pystynyt kääntämään päätäni kunnolla. Äkkiä takapenkiltä alkoi kuulumaan ääntä. Poika on elossa, itku pääsi jo pelkästä helpotuksesta. Yritin koota itseni ja aloin rauhoittelemaan äänelläni poikaa. Tiellä alkoi näkymään valoja ja apu ehti onneksi aika pian paikalle.
Auto ojan pohjalla
Olimme ajaneet ojaan aika rajusti. Ilmeisesti olin kerennyt kääntämään ratista ja suistuimme ojaan. Hirveä ei löytynyt mailta halmeilta, joten emme olleet osuneet hirveen. Vieläkin ajattelen välillä, mitä jos olisimmekin osuneet hirveen, kuinka pahaa jälkeä siitä olisi syntynyt? Nyt säästyimme auton romuttumisella ja suhteellisen lievillä vahingoilla. Luojan kiitos poika istui kasvot taaksepäin suunnattuna ja nukkui. Minun niskat olivat aika pitkään kipeät ja kropassakin oli kiputiloja. Poika selvisi vähemmillä vammoilla.
Auton rattiin minun on ollut pakko sen jälkeen mennä ja toisaalta ihan hyvä, ettei ajamisesta ole jäänyt traumoja sinänsä. Tyhjillä teillä mieli kuitenkin kääntyy väistämättä siihen pelkoon, että pusikosta pomppaa eteen jokin eläin. Joudun rauhoittelemaan mieltäni aina silloin tällöin, ettei paniikki iske. Kun kuulen, että jossain on sattunut hirvikolari, se saa minut aina varpailleen ja ajattelemaan omaa läheltä piti tilannetta.
Pitäkää huoli liikenteessä!
