• Olenko äiti? Vaikka en saanut pitää lapsiani

    Olenko äiti? Vaikka en saanut pitää lapsiani

    On ihme, että tässä kirjoittelen teille tarinaani. En ymmärrä, kuinka olen selviytynyt tänne asti, mutta ihminen voi selviytyä mitä kamalimmistakin asioista. Lapsen menetys on kuulemma kamalinta mitä ihminen voi kokea.

    Siitä on kohta kymmenen vuotta, kun aloin odottamaan silloisen mieheni kanssa ensimmäistä yhteistä lastamme. Ultrassa selvisi, että pieni poika oli tulossa. Se ei jäänyt meille kenellekään ultraustilanteessa epäselväksi. Sen verran vauveli esitteli itseään ja liikkui vilkkaasti. Kaikki näytti hyvälle ja raskaus sujui ongelmitta.

    Synnytys oli pitkä ja hidas käynnistyksen vuoksi. Kävin välissä pyörähtämässä kotonakin, mutta tihenevät supistukset saivat minut palaamaan sairaalaan. Kun poika vihdoin syntyi, oli keväinen aamu jo pitkällä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että auringonpaiste ja kesän odotus oli vaihtumassa vuosia kestävään synkkyyteen, jossa minulla ei ollut pienintä hajuakaan onko päivä vai yö.

    Lapsen menetys

    Lue myös: Äidin suurin suru

    Onnellinen alku muuttui suureksi suruksi

    Pääsimme pojan kanssa kotiin ja aloitimme onnellisen vauva-arjen. Nautin täysin siemauksin elämästä vauva rinnallani. Sitä onnea ei haitannut edes imetyksen takkuilu ja todella kipeät rinnat. Minulle oli kerrottu, että tämä menee ohi, joten luotin siihen. Vauva heräili öisin parin tunnin välein syömään, kunnes eräänä aamuna havahduin siihen, että olinkin nukkunut viisi tuntia putkeen vauvan heräämättä. Siinä hetken mietin, että onpa omituista, mutta heti perään iloitsin, että tunsin itseni virkeämmäksi. Josko 2-kuukautisen poikani unirytmi olisi muuttumassa.

    Nousin ylös ja kävelin hänen sänkynsä viereen, joka oli samassa huoneessa. Huomasin heti, ettei kaikki ollut hyvin, poikani oli omituisen värinen. Kamala paniikki iski, tajusin kuitenkin soittaa ambulanssin. Ensihoitajien tullessa paikalle, tiesin jo, ettei mitään ollut tehtävissä. Suru oli musertava, huusin ja itkin. Syytin itseäni kaikesta, miksi en herännyt aiemmin, miksi en nukuttanut poikaani vieressäni? Kätkytkuolema oli vauvani kuolinsyy.

    Hautajaiset olivat niin rankat, että en muista niistä oikein mitään vielä tänäkään päivänä. Kuvat ovat ainoa muisto. Ehkä kuvien muistot ja muistini sekoittuvat… Hautajaisten jälkeisenä aikana kuljin kuin sumussa kauan. Reilu vuosi hautajaisten jälkeen tuli ensimmäinen toivonpilkahdus, kun huomasin olevani raskaana.

    Toisen lapsen menetys

    Pelot valtasivat mieleni ja alkuraskaus sujui huolien ja murheiden vallassa. Ensimmäisen ultran jälkeen kaikki näytti olevan kunnossa ja sain hiukan hengähtää… Josko osaisin hiukan nauttia tästä raskaudesta, mutta taustalla hiipi pelko, joka koski lähinnä synnytyksen jälkeistä aikaa. Ennen toista rakenneultraa näin unta, että vauva oli syntynyt ja hänellä oli valkoinen vaate päällä. Hän nukkui unessa rauhallisesti. Tämä vaivasi minua kovasti ja ahdistuin lisää. Ultrassa sitten pommi putosi. Vauva ei liikkunut ja sydän ei lyönyt. Ei, näin ei voinut käydä minulle jo toistamiseen. Minusta tuntui, etten voi enää selvitä tästä, elämä on ohi.

    Lue myös: Onko äidin tehtävä vain jaksaa?

    Ilman läheisten ja ystävien tukea, en varmasti olisikaan selvinnyt. Elämä on rankkaa ja olen taistellut masennusta vastaan kaikki nämä vuodet. Katkeruus hiipii mieleeni. Aina, kun näen vauvoja ja onnellisia perheitä, joudun taistelemaan katkeruutta vastaan. Katkeruus on kuitenkin myrkkyä ja en halua sitä elämääni. Olen löytänyt elämälleni tarkoituksen ja teen työtä lasten ja nuorten hyväksi. Tämä on auttanut minua elämässä eteenpäin. Tunnen sydämessäni olevani aina kahden lapsen äiti, vaikka en saanut lapsiani pitää. Suru ei koskaan mene pois. Se muuttaa muotoaan, mutta on aina läsnä.

    Kommentit

    1. Avatar

      Otan niin sydämestäni osa suruusi! En voi edes kuvitella menettämäsi. Itsellä 2 lasta. 1 tyttö ja 1 poika. Molempien elämän alut oli todella vaikeat ja pelko jatkuvasti läsnä. Poikani kävi kuoleman porteilla mutta sain hänet lopulta pitää. Kiitän siitä joka päivä luojaa tai mitä tahansa. Elän sydämestäni kanssasi joka päivä. Voimia jaksamiseen ja ihanaa että olet löytänyt suunnan elämässäsi. Toivon että tapaisimme joskus.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart