• Äidin suurin suru

    Minua kohtasi se kaikkein suurin suru, mikä äidille voi sattua. Näitä surullisia tarinoita on paljon. Voisiko minun tarinani olla se viimeisin..? En halua, että kukaan äiti joutuisi kokemaan mitään näin tuskallista, koskaan.

    Oli kaunis keväinen toukokuun aamu, kun poikani näki ensimmäisen kerran päivänvalon. Voi sitä iloa ja onnea, mitä nuori ja kokematon äiti tästä ihanasta hetkestä tunsi. En ikinä unohda sitä. Laitan vieläkin silmäni kiinni ja palaan tuohon ihanaan päivään. Se järkyttävä kipukin on muuttunut vain kauniiksi muistoksi. Minun tapauksessani se oli rakkautta ensi silmäyksellä, vaikka huoli lapsesta painoi jo raskausaikana.

    Vastuu lapsesta on suuri

    Pojan isä ei valitettavasti pysynyt kuvioissa kauaa. Olimme niin nuoria ja se oli hänelle liikaa. Olemme kuitenkin aina sillon tällöin pitäneet yhteyttä. Hän ei ollut paha ihminen, ei vain kestänyt sitä suurta vastuuta, mikä hänelle niin nuoressa iässä asetettiin. Suuret saappaat nuorelle miehelle täytettäväksi.

    Elämä ei ollut helppoa, mutta rakkaus lapseen piti minut tiukasti elämässä kiinni. Asuimme ahtaasti, mutta koti oli siisti ja sain rahat riittämään ruokaan, kun elin tiukasti. Koskaan ei tullut mieleenkään, että luovuttaisin. Olin tämän asenteen oppinut jo lapsena ja halusin, että myös oma poikani oppisi saman asenteen. Omat vanhempani auttoivat, minkä pystyivät.

    Poikani kasvaessa äidin huolenpito ja rakkaus eivät enää riittäneet. Hän ajautui väärään seuraan, ja vaikka sen itse tiedostikin ja asiasta monesti keskustelimme, oli tästä väärästä porukasta vaikea päästä eroon. Näin jälkikäteen muuttaminen toiselle paikkakunnalle olisi ehkä voinut auttaa asiaan, mutta työpaikkani ja muut järjestelyt eivät tuolloin mahdollistaneet muuttoa.

    Lue myös: Onko äidin tehtävä vain jaksaa?

    Yhä syvenevä ahdinko

    Päihteet ja väärä seura veivät poikani yhä syvemmälle ahdinkoon. Äitinä kokeilin kaikki keinot, mutta mikään ei auttanut. Ei hyvä, eikä paha. Viimeisimpänä keinona heitin hänet ulos ja sanoin, että rahaa ei enää tipu minulta. Se oli todella raskasta äidille, heittää oma lapsi ulos. Tuntui, että hän oli vielä se pieni viaton poika. Miten olimmekaan joutuneet tähän tilanteeseen.. Puolen vuoden päästä tästä sain tiedon poikani poismenosta. Huumeiden yliannostus. Olin täysin musertunut.. En voinut auttaa häntä äitinä.

    Seisoimme pojan isän kanssa sateisena syyskuun aamuna vierekkäin poikamme vastapeitellyllä haudalla. Mullan tuoksu oli vielä vahva. Ensi keväänä hautaa koristaa kaunis virheä ruohopeite. Poikamme on vain muisto enää, olemme kiitollisia, että saimme pitää hänestä edes sen muiston.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart