• Suoritan äitiyttä niin, että väsähdän
    Photo: Paige Cody

    Suoritan äitiyttä niin, että väsähdän

    Ongelmana on jatkuva suorittamiseni, suoritan äitiyttä niin, että en enää jaksa.

    Poikani, 5-vuotias, on esikoiseni ja ainokaiseni. Hän on se ihme-lapsi, jota ei koskaan minulle luvattu. Olen ollut hänen kanssaan aina, lapsen isän kanssa erottiin n. vuosi sitten ja lapsi on tavannut vanhempiaan tasaisesti.

    Mietin omaa jaksamistani. Tiedän, etten voi olla ainoa, joka vanhempana välillä lapselleen huutaa. Tiedän, etten ole ainoa, joka kokee asiasta välitöntä morkkista. Tiedän, että huutamista ei onneksi tapahdu usein. Tiedän, että lapsi ei siitä hetkestä rikki mene. Tiedän, että huonoja hetkiä enemmän merkitsee syli, rakkaus, yhteinen touhuaminen, kiitoksen ja kehun antaminen sekä pienen ihmisen elämän alkua petaamista asettamalla terveet rajat.

    Miksi en pysty vain olemaan? Miksi suoritan äitiyttä?

    Olen viime aikoina alkanut pohtimaan omaa vanhemmuuttani ja sitä, miksi koen lapseni kanssa vietetyn ajan suorittamiseksi. Tarkoitan sitä, että koen minun pitävän olla saatavilla pojalle kaiken aikaa. Hänen pienen elämän alusta asti olen ollut se, joka on hänen kanssaan koko ajan, leikkien, lukien, hassutellen, askarrellen, ulkoillen yms. silloin kun hän on varhaiskasvatuksen ulkopuolella. Koen paineita tästä suorittamisesta, ikäänkuin ajatuksissani olisin huono äiti, jos istuisin sohvan nurkassa silloin kun meillä on yhteistä aikaa.

    Lue myös: Peruskoulu päättyy ja poikani jää tyhjän päälle

    äiti ja poika
    photo: Thandy Yung

    Tästä seuraa loputon itsensä ruoskiminen ja väsymys. Koen, että koska hän on ainokainen ja tulee olemaan, minun pitää elää nämä hetket täysillä touhuten, vaikka se kulminoituukin siihen, että välillä oikeasti huudan väsymystä tai turhautumista kun lapsi uhmaa tai unohtaa kuunnella mitä häneltä odotan. Sitten kun katson poikaani, ymmärrän ettei hän tiuskaisustani huolimatta rakasta minua yhtään vähemmän, mutta minä syyllistän itseäni valtavasti.

    Lue myös: Päiväkoti ei pärjännyt vilkkaan poikani kanssa

    Suoritan, koska lapseni on kaikkeni

    Kasvoin itse suuren sisaruslauman kanssa ja meistä oli toisillemme seuraa. En juuri muista yh-äidiltäni lämpimiä halauksia lapsuudestani, vaikka hänet ehdottomasti luen nykyään parhaaksi ystäväkseni. Muistan kyllä isoääniset komentamiset ja sen tunteen, että äitiä lapsena jopa säikähti, vaikkei hän fyysinen ollut koskaan.

    Kaikki nämä tietysti jonkin verran sanelee omaa vanhemmuutta. Haluaisin kuulla teidän muiden äitien ajatuksia vanhemmuudesta ja sen paineista, sekä jaksamisesta ja väsymyksestä erityisesti silloin, kun olet vanhempana lapsesi ainoa ja kaikki mitä hällä on.

    Kommentit

    1. Annu

      Kuulostaa hyvin tutulta, morkkis ja itsesyyttely on ollut läsnä koko äitiyden. Jo pelkästään väsymisen tunteesta koen huonoa omaa tuntoa, saati jos huudan tai äsähdän.
      Kun oma lapseni oli noin 5vuotias ”heräsin” vasta itsekkin että suoritan äitiyttä.. Minulla oli joku omassa päässäni kehitelty kuva täydellisestä äidistä ja siihen pyrin, koskaan kuitenkaan pystymättä saavuttamaan tavoitettani jonka vuoksi itse syytin itseäni huonoksi äidiksi. Nyt parisen vuotta myöhemmin olen höllännyt, enkä enää tavoittele ihan mahdottomia. lapseni ymmärtääkin paljon asioita, pyydän anteeksi, jos olen turhaan ääntäni korottanut ja kerron tunteeni taustalla. Toki itsesyyttely on läsnä jos, olen väsynyt tai en jaksa/pysty/kerkeä.

    Vastaa