• Koulukiusaajan tarina: ”ymmärsin vihdoin tekoni”

    Koulukiusaajan tarina: ”ymmärsin vihdoin tekoni”

    Olen entinen koulukiusaaja… Sanat, joita en uskonut koskaan saavani suusta ulos. Mutta on se vain tunnustettava, otettava vastuu omista teoista. Ymmärrettävä se tuska, mitä muille aiheutti.

    Koulukiusaaja syntyi vähitellen

    Mitään vähätellen tai itseäni puolustellen, kerron hiukan taustaa, jos ehkä hiukan osaisitte asettua saappaisiini ja edes jollain tasolla ymmärtäisitte, miksi voin niin huonosti, että sen purin muihin.

    Asuimme köyhässä lähiössä, talossa, jossa oli kaikenlaista kulkijaa. Omat vanhemmat eivät olleet niin rakastavia, kuin jokaiselle lapselle soisi. En muista kertaakaan kuulleeni olevani ihana tai rakas. Vain sättimistä, luunappeja ja huutoa. Alkoholikin kuului valitettavasti meidän elämään.

    Vaatteet oli ylläni ja katto pään päällä, mutta se tärkein eli rakkaus puuttui. Minuun purettiin pahaa oloa, joka johtui ehkäpä omien vanhempien kaltoin kohtelusta lapsena. Miten tällaiset ihmiset sitten löysivät aikuisiässä toisensa? Paha sanoa, ehkä huono lapsuus yhdisti.

    Oma paha olo eskaloitui yläasteelle menon aikoihin. Jo ala-asteella saatoin olla ilkeä muille ja jatkaa kotona kuultua sättimistä sitten koulussa. Yläasteella ajauduin vääriin porukoihin, joissa kiusaaminen ja muiden härkkiminen oli arkipäivää. Minusta tuli kuin kone, joka laski suustaan kaikenlaista. En osannut yhtään asettua toisten saappaisiin. Huono olo oli saatava ulos hinnalla millä hyvänsä. Ja muiden ympärillä olevien käytös jotenkin vain yllytti siihen.

    Koulussa oli jopa fyysistä väkivaltaa. Itse en siihen osallistunut, mutta selän takana naureskelin ja annoin touhun jatkua. Näin jälkikäteen järkiini tullessa tämä on tietysti kuvottavaa ja anteeksiantamatonta. Se oma paha olo oli vain jäätävää eikä sitä osannut tuoda kellekään esille muulla tavalla kuin olemalla ilkeä. Koulussa kyllä puututtiin tuolloin kiusaamiseen, mutta osan huonojen kotiolojen vuoksi, sitä oli vaikea kytkeä pois.

    Lue myös: Minne hävisi pieni ihana poikani?

    koulukiusaaja

    Herääminen julmuuteen

    Mikä minut herätti sitten? Koulukotiin joutuminen avasi vihdoin silmäni. Kiitos mahtavien aikuisten siellä. Itsellä kävi tuuri, että aikuiset olivat turvallisia, koska olen lukenut myös ei niin hyvistä kokemuksista. Tajusin vihdoin avun myötä, miksi käyttäydyin niin, miten käyttäydyin. Lapsuudesta opitut mallit ja kaikki se paha olo, sai minut käyttäytymään kamalalla tavalla. Nyt, kun aikuisena, äitinä myös, ymmärrän tekoni, häpeän suuresti.

    Olen jo muutamilta ihmisiltä pyytänyt anteeksi tekojani ja sanojani. Toinen antoi anteeksi ja toinen ei ollut ihan niin vastaanottavainen. Ymmärrän häntä täysin ja sydämestäni haluan kiittää tätä toista, joka anteeksipyyntöni otti vastaan. Vielä on anteeksipyydettävää.

    Omille lapsilleni olen opettanut, ettei kiusaamista voi hyväksyä missään nimessä ja siihen pitää aina puuttua ja uskaltaa puuttua, silläkin uhalla, että joutuisi itse silmätikuksi. Usein myös koulukiusaaja huutaa pahaa oloaan, tosin ikävämmällä tavalla. Tällainen lapsi tarvitsee apua ja tukea, jotta pystyisi lopettamaan tekonsa. Vaikka tärkein on tietenkin saada kiusatulle se ensisijainen apu.

    Kiusaajaa ei voi puolustella, mutta ymmärrys aikuisilta myös sitä kiusaajaa kohtaan, miksi hän käyttäytyy näin olisi hyvä olla.

    Vastaa