Parisuhdeterapia – paras päätös koskaan
Aloitimme käynnit parisuhdeterapiassa. Tai virallinen nimitys on parisuhdeohjaus, mutta muhun nyt tämä toinen nimitts on juurtunut joten sori siitä. Nyt kun olemme hyvän tovin istuneet terapiassa yhdessä, ajattelin käydä läpi matkaa sekä fiiliksiä.
Alunperin lähdimme terapiaan tietystä kimmokkeesta – tai sanotaanko ongelmasta, mutta aika nopeasti totesimme, että se ei ole suurin ongelmamme. Se oli vain jäävuoren huippu.
En tiedä millaisiksi sinä tai puolisosi miellätte parisuhdeterapian, mutta omat ennakkoluuloni olivat melko ankeat. Sieluni silmin näin meidät istumassa kiikkerillä tuoleilla askeettisessa tilassa, terapeutin tuijottaessa meitä samkalla kun kiusaantunutta ilmaa voisi leikata veitsellä. Todellisuus oli melko kaukana siitä. Tila on mukava ja kodikas, hörpitään rennosti teetä tai kahvia. Käynnit ovat jutustelevia, mutta ohjaajalla on mielettömän rautainen sekä ammattitaitoinen ote, ja hän ohjailee keskustelua upeasti. Hän myös puuttuu lempeästi siihen, mikäli epähuomiossa puhumme toistemme päälle tai toistemme puolesta.
En valehtele, että tämä olisi pelkkää herkkua.
Käsittelemme myös ikäviä asioita. Siitä huolimatta, edelleen, koen että parisuhdeterapia on ollut paras päätös koskaan. Emme ole vielä edes puolivälissä, mutta olemme silti jo käyneet syvällä aikojen takana ja tuntemuksiemme ytimessä. Mutta käynnit eivät ole olleet ikäviä. Ne ovat olleet valaisevia ja helpottavia. Jokaisen käynnin jälkeen olemme olleet todella, todella väsyneitä. Terapia ei tee auvoisaksi, vaan siihen liittyy kovaa työtä. Onneksi meillä kummallakin on sama tahtotila – pysyä yhdessä ja tehdä sekä itsemme että toinen onnelliseksi. Olemme myös kokeneet todella suuria ahaa-elämyksiä sen suhteen, millaisia huonoja käyttäytymismalleja olemme suhteessamme toteuttaneet ja miten väärin olemme kumpikin toimineet. Mun miehen puolesta en nyt kovin diipisti puhu, mutta sen verran voin sanoa että yhteinen ongelmamme on ollut huono kommunikointi, jota hän (itseni) tavoin on kantanut suhteeseemme lapsuudenkodistaan saakka.
Mutta millaiseksi olen todennut itseni? Olen suurentelija, väärentelijä ja olettaja. Tahtomattanikin saatan väärennellä miehen sanomisia, etenkin riitatilanteissa. Oletan ja vedän johtopäätöksiä hänen ilmeistään ja eleistään – ja pidän oletuksiani totuutena. Toisinaan olen suurennellut tilanteita – ja mieheni ollessa omien sanojensa mukaan vähättelijä, voitte kuvitella ristiriidan. Olemme olleet yhdessä yli 16 vuotta, ja vuodet ovat olleet onnellisia, mutta myös vaikeita. Ei ole ollut jatkuvaa ”parisuhdehelvettiä” tai huutoriitoja, mutta huono kommunikointi on johtanut monenlaisiin lisäongelmiin.
Yksi ongelmamme on ollut yhteisen ajan puute. Kummankaan lapsuudenkodissa ei sellaista juuri järjestetty. Sen lisäksi olimme aivan lapsia kun aloimme seurustella, ei silloin mietitty hirveästi yhteisiä mielenkiinnonkohteita tai sitä, millaista kumppanuutta toisiltamme toivoisimme.
On ollut ihan kiva huomata myös se, että meiltä ei löydy kaikkia mahdollisia ongelmia.
Molemmilla on halu rakentaa suhteesta parempi, ja sekä fyysinen että henkinen läheisyys on ollut läsnä, vaikka puhuminen onkin ollut meille haastavaa. Kun me olemme yhdessä, meillä on hauskaa. Meillä on vilpittömyyttä. Terapian myötä olemme käsittäneet myös sen että meillä voisi olla vielä laaja-alaisempia ongelmia.
Olemme myös edistyneet asioissa. Aiemmin riitatilanteissa saatoimme ampua molemmat eri suuntiin kuin hauki kaislikossa, ja jatkaa sitten todella tuloksetonta kinaamista. Nyt yhteys säilyy. Minä en suurentele, mies ei vähättele. Se ei ole tullut itsellään. Olemme joutuneet muistuttamaan toinen toisiamme, että hei rauhoitu ja mieti. Rehellisesti myönnän, että enemmän mun mies on joutunut muistuttamaan mua. Emme ole kääntäneet selkää toisillemme. Mun mies, jolle yhteisen ajan järjestäminen on ollut erityisen haastavaa siitä huolimatta että hän on sitä toivonut, on kunnostautunut sen asian suhteen hurjasti.
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia – onko ollut hyötyä vai ei?
-Anonyymi kirjoittaja-
