Saanko sen nyt ääneen sanoa, että nää mun pojat tekee mut hulluksi. Ei ihan joka päivä, mutta aika usein ja taas tänään!
Meillä on siis kolme villiä veljestä, iät pojilla 4 ja 5- vuotiaat kaksoset. Pojat ovat ihan mahdottomia. Eikä meillä todellakaan ole mitään “pojat on poikia” ajatusta noudatettu heidän kasvatuksessa, heillä vaan tuntuu olevan loputon määrä energiaa, vauhtia ja ideoita.
Kaverit ei ymmärrä
Kotona meno on mahdotonta. Pojat pomppivat sohvalta alas tyynykasaan, kerran yksi roikkui lampussa kun tulin vessasta. Kiipeävät hyllyille ja ikkunoille. Juoksevat, painivat, pitävät ääntä ja riehuvat. Olen aivan poikki. En odota poikien istuvan paikallaan ja nypläävän pitsiä, koska näiden kolmen luonne on selvästi jotain muuta, mutta tuntuu, että en saa hetken levähdystaukoa pojista. Ainoastaan silloin kun ne nukkuvat. Yö on liian lyhyt. Nää pojat tekee mut hulluksi.
Musta tuntuu, että moni ystävä ei ihan ymmärrä mikä meno täällä meillä on koko ajan. Mun kavereilla on yksi tai muutama lapsi jokaisella, rauhallisia askartelevia tyttöjä lähinnä. Jos meillä on leikkitreffit niin kaverit katsovat huuli pyöreenä meidän veljesten menoa. Mua hävettää. Kavereiden muutamat villeimmät lapset saattaavat yhtyä menoon ja se on tietysti varmasti hauskaa kavereistani jos sitä samanlaista menoa ei kotona jatkuvasti näe. Mutta meillä se meno on sitä ihan koko ajan, enkä jaksa enää.
Huono omatunto
Poden huonoa omaatuntoa koska ajattelen näin, enkä ihan kehtaa kertoa näitä ajatuksiani tutuilleni. Äitini on välillä minua auttanut poikien kanssa, mutta hänkin on jo iäkäs ja tämä korona on vaikeuttanut apukäsien saamista paljonkin. Mieheni on poikien kanssa loistava, he touhuavat yhdessä ja sitä iloa on kiva katsoa. Miehelläni on kuitenkin vaativa työ, pitkät työpäivät ja paljon reissaamista, en voi olla aina ensimmäisenä vaatimassa hänen hoitavan poikia kaiken vapaa-aikansa. Yritämme jakaa vapaa-aikaa niin, että molemmat saisivat vähän hengähtää. Se on minusta reilua ja taloudellisista syistä muuta mahdollisuutta ei ole, vaikka mieheni olisi mielellään enemmän meidän kanssa.
Pojat on mulle kaikki kaikessa ja rakastan poikiani yli kaiken, mutta en jaksa. En oikeasti jaksa. Jos jollekin uskallan tästä sanoa, niin heti ajatellaan, että en ole poikiani kasvattanut kun ovat poikia ja ovat noin vilkkaita. Mutta olen, he vaan ovat omaa luokkaansa ja jotenkin ruokkivat toistensa villeyttä. Aika harvalla kuitenkaan on noin monta pientä villiä poikaa kotona, että en usko usean tietävän mitä käyn läpi. kadehdin äitejä joillaon jo isommat pojat ja tekeminen on muutakin kuin poikien epätoivoisesti hengissä pitämistä. Tykkään kyllä vauhdikkaista lapsista ja tykkään olla poikien äiti, mutta tämä on jo vähän liikaa…
Vertaistukea kaipaan. Jonkun sanomaan, että en ole ainut ja tästä kyllä selviää! Kiitos jo etukäteen.
Hei 3 pojan äiti, täällä toinen 3 pojan äiti. Omani ovat nyt varhais-ja teini-ikäisiä, mutta muistan elävästi tuon vaiheen kun pojat olivat alle kouluikäisiä. Onko lapset päiväkodissa? Se olisi nyt kyllä hyvä juttu. Itse huomasin kun päivät olivat aivan kaaosta, että siihen auttoi 3 asiaa: 1. suunnittele päivät etukäteen, myös ruuat. 2. kerro pojille aamulla mitä tänään tapahtuu ja muistuta siitä useasti pitkin päivää ennakoiden. 3. Säännöllinen päivärytmi joka päivä ja vähintään 2 reipasta ulkoilua päivässä.
Mutta kaikista tärkeintä on, että älä sinnittele liian pitkään omin avuin. Itse nimittäin tein niin ja sairastuin hyvin vakavasti uupumukseen. Olin monta kuukautta täysin toimintakyvytön. Itse en ymmärtänyt edes silloin, eikä läheisetkään että miksi sairastuin. Vasta muutaman vuoden jäljeen ymmärsin, että olin sinnitellyt yksin liian kauan äärirajoilla. Lähipiirissä sattui samaan aikaan myös muita vakavia asioita ja omat turvaverkot katosivat kerralla.
Tarkastele myös omaa toimintaasi mitä voisit jättää vähemmälle kodinhoidossa ja asetu se aika lasten lähelle konkreettisesti. Vietä heidän kanssaan aikaa vähintään 15 min 2 krt/päivässä niin että et samalla hääräile muita asioita vaan keskityt heidän kanssaan vaikka pelaamaan Kimbleä/legoilla… Paljon tsemppiä!!
Ensiksi mietin samaa mietin kuin edellinen kommentoija – onko lapset päivähoidossa? Jos ei, niin nyt tuntuis olevan ainakin sen aika. Minun kaksosillani (tyttö ja poika) ja pikkuveljellä on ikäeroa puolitoista vuotta. Nyt ovat kaikki olleet koulussa jo useamman vuoden. Kun lapset olivat pienempiä, sain tosi paljon apua äidiltäni. Iso kiitos siitä äidille, sillä tämä kolmikkokaan ei ole sieltä rauhallisimmasta päästä! Päivähoidon aloittivat perhepäivähoidossa ja todella nostan hattua hoitajallekin – parin vuoden kuluttua sitten suositteli lapsille päiväkotia, enkä ihmettele yhtään. Päiväkodissa kaikilla oli omia kavereita ja touhut, mikä oli hyvä ja tarpeen!! Kotonakin monet kivatkin jutut sujui helpommin, kun kaikki kolme ei olleet aina samassa puuhassa, vaikka siihen kahta vanhempaa tarvitaankin. Samalla yksi lapsista saa vielä aikuisen täyden huomion. Oletko kertonut väsymisestä neuvolassa? Olisiko mahdollista saada perhetyöntekijää käymään? Ei ole ollenkaan kummallista, että olet väsynyt!!! On ok pyytää apua tähän hetkeen. Tsemppiä!!! ❤️❤️❤️ Kyllä ne siitä kasvaa❤️
Minulla on kaksi poikaa, tällä hetkellä 9- ja 12-vuotiaita. Molemmat olleet todella vilkkaita alle kouluikäisenä ja vielä pari ensimmäistä kouluvuottakin. Pääsen kiinni tunteeseen, jota tunnet. Meillä päiväkoti ei osannut suhtautua vilkkaisiin pikkusäheltäjiin, vaan pauhuja tuli päivittäin. Se oli todella kuluttavaa aikaa. Myöskään miehen vanhemmat eivät jaksaneet vilkkaita pikkupoikia, joilla oli usein riitaa keskenään. Apuja saimme minun vanhemmiltani, onneksi he jaksoivat ja ovatkin pojillemme hyvin tärkeitä. Nykyään esikoinen on todella rauhallinen ja hoitaa koulunsa mallikkaasti. Pikkuveli selvästi menossa samaa rataa. Eli toivoa on, kunhan jaksat uskoa rauhallisempaan tulevaisuuteen! Tsemppiä!
Minulla on yksi tällainen vilkas kaveri, ihana, aurinkoinen, vilpitön, niin kovin rakas. Mutta minun on pakko saada poika välillä pois luotani, niin kuluttavaa tuo jatkuva yritys “pitää poika hengissä” on. En ole ylihuolehtiva, poika vain keksii kaikkea mahdotonta, ja kaikki mieleen tuleva pitää heti toteuttaa. Lisäksi minä olen luonteeltani introvertti, minkä vuoksi jatkuva hälinä ympärillä saa hermostoni ylikierroksille. Joten todellakin ymmärrän sinua, että kolmen vilkkaan pojan kanssa koet itsesi uupuneeksi!