Elämä narsistin kanssa on sanoinkuvaamattoman kamalaa. Sitä ei voi ymmärtää, ennen kuin sellaisen kynsiin joutuu. Minä jouduin…
Tapasin oman narsistini parikymmentä vuotta sitten ravintolassa ja se oli menoa heti ensi silmäyksellä. Jos joku ei tiedä, niin narsisti on tunnetusti valovoimainen persoona, joka ihastuttaa ihmisiä ympärillään ja saa heidät pauloihinsa. Kunnes häneen tutustuu paremmin.
Narsisti on alkuun mitä ihastuttavin persoona
Meidän seurustelu oli alkuun niin ihanaa. Lahjoja, illallisia, matkoja. Hän kietoi minut verkkoonsa nopeasti ja olin aivan pilvissä. Voiko ihanampaa olla!
Kun sitten muutimme nopealla aikataululla yhteen ja arki alkoi, huomasin pian, että alun huuma ja kohtelias käytös muuttuivat täysin. Se alkoi pienistä asioista. Milloin minulla oli liikaa meikkiä ulos lähtiessä tai milloin kauppaan lähtöäkin epäiltiin, että niinköhän sinne olin menossa. Muutos oli kuitenkin sen verran pikkuhiljaa etenevää, että en alkuun oikein tajunnut hänen kontrollointiaan.
Kunnes tilanne muuttuikin jo siinä määrin, että hän kielsi lähtemästä ystävien kanssa kaupungille ja kaupassakin hän halusi itse käydä. Silloin alkoi hälytyskellot soida hiukan, vaikka epäilinkin, että hän nyt vaan on minusta mustasukkainen. Sekin tuntui aluksi mukavalle, että on joku joka välittää, missä liikun ja mitä teen. Mutta kun kontrollointi paheni, aloin voimaan huonosti. Töihinkin meno oli vaikeaa.
Narsistin kynsistä vapaaksi
Huomasin, että hänellä ei loppupeleissä ollutkaan empatiakykyä. Tätä hän oli alkuun pystynyt minulle esittämään, mutta todelliset värit paljastuivat sitten pidemmällä välillä. Kun narsisti pääsee valloilleen, se on jäätävää menoa. Se loukkaamisen ja haukkumisen määrä on jotain järkyttävää. Sitä miettii, että miten alun ihanasta ihmisestä voikaan kuoriutua noin kylmä ihminen. Narsisteista paljon lukeneena, ymmärrän nyt, ettei vika ollut minussa. Hän oli sairas.
Toivon, ettei kukaan joudu koskaan narsistin kynsiin. Opin tarkkailemaan seurustelukumppaneitani ja en sen jälkeen päästänyt ketään lähelleni pitkään aikaan. Kun uskalsin taas tapailla miehiä, seurustelut olivat platonisia ja eivät kestäneet minun sitoutumiskammoni vuoksi.
Kunnes tapasin nykyisen mieheni, jonka empatiakyky kesti ja kestää edelleen, vaikka meillä on jo kaksi poikaa. Elämä on ihanaa ja olen oppinut taas luottamaan. Tuntuu kamalalta sano näin, mutta onneksi sain narsistin aikoihin keskenmenon ja lasta emme koskaan yhdessä saaneet. Tilanne voisi olla aika kammottava tällä hetkellä…
Halusin kai kertoa tämän, jotta joku muu vähän aikaisemmassa vaiheessa tajuaisi mitä on meneillään.
