En tiedä, millaista on kun voi soittaa ystävälle mistä tahansa asiasta mihin tahansa vuorokauden aikaan. Tai kun voi rakkaan ystävän kanssa vuodattaa kyyneleitä niin ilossa kuin surussakin. Tai kun on joku ihminen, joka tuntee sut täysin läpikotaisin, tietää mistä pidät, millaista musiikkia kuuntelet, millaisia kirjoja luet, muistaa lasten syntymäpäivät, kertoo omista huolista ja murheistaan koska tietää sinun aina kuuntelevan. Tai että olisi joku, jolle voi purkaa perhehuolia, koska kaikista asioista ei vaan voi puhua miehen tai oman äidin kanssa. Että olisi joku, jonka kanssa lähteä lounaalle. Että olisi joku, jota voi oikeasti kutsua ystäväksi. Tai edes jotain edellä mainituista.
TUNNEN OLEVANI HUOMAAMATON
En koe, että olisin koskaan ollut kenenkään paras ystävä kuin hetkellisesti joskun nuorempana, aikuisiällä en lainkaan, vaan osa jotain ryhmää, helposti korvattavissa, yhdentekevä ja huomaamaton. Aina on ollut tai tullut joku, joka on toisen kanssa samalla luokalla, asuu lähempänä, harrastaa samoja asioita, on tuntenut pidempään tai muuta vastaavaa ja olen aina jäänyt tällaisten parempien kavereiden varjoon. On syrjäytetty ja vähitellen on yhteydet hiipuneet pois, vaikka olen koittanut niitä ylläpitää edes vähän, toinen ei juurikaan. En ole myöskään päässyt esim uusissa työpaikoissa mukaan jo valmiiksi tiiviisiin porukoihin, mutta kuunnellut sujuvasti vieressä muiden illanviettomuistoja. Jos minun puhelimeni soi, on se joko äiti, sisko, aviomies tai joku virkailija. Viestit ovat joko johonkin ryhmään tai sitten jonkun lapset haluavat nähdä meidän lapset. Tai sitten tulen mieheni kylkiäisenä. Mistä tämä sitten johtuu, en tiedä, koska en koe olevani ilkeä ihminen. Kerran yksi työkaveri totesi minulle, että sulla on varmaan paljon ystäviä, kun olet niin ihana ihminen. No ei ole.
Ruuhkavuodet, voivat monet sanoa. Ehkä juu, mutta ei ole vuosien saatossa paljon kaason tai kummien pestejä tarjottu. Muuten kuin sisarusten lapsille.
Tietysti olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka jollain tapaa ovat osallisia elämässäni, heitä onneksi on, mutta nekin porukat, joihin kuuluun, ovat olemassa lähinnä mieheni kautta. Olenkin monesti miettinyt, että jos meille tulisi ero, eroaisin myös niistä ihmisistä, joita jollain tapaa voisin tituleerata ystäviksi.
Perhe on muodostunut minulle äärimmäisen tärkeäksi ja onnekseni minulle on suotu ihana sellainen, sekä se johon olen syntynyt että se jonka olen saanut. Sydänystävää minulla ei silti ole. Tämä on minun osani, olen sen hyväksynyt.
– Anonyymi kirjoittaja –
