Olen äiti pojalle, jolla on ADHD. Se ei ole suinkaan poikani ainoa ominaisuus, mutta se on se, joka usein ensimmäisenä määrittää hänet muiden silmissä. Jo pienestä pitäen poikani on ollut vilkas, puhelias, innostuva ja toisaalta helposti turhautuva ja levoton, Sellainen paketti ei oikein istu siihen muottiin, jota yhteiskunta lapsilta odottaa…vieläkään, vaikka asiasta puhutaan paljon. Ja taas minäkin puhun! Mielestäni muokkaamme ADHD lapsia sopimaan järjestelmään, mutta miksi?
Päiväkoti tai koulu ei osannut käsitellä poikaani
Jo päiväkodissa tuli ensimmäiset huomiot: ”Hän ei jaksa istua paikallaan”, ”keskittyminen on vaikeaa”, ”hän keskeyttää muita”. Kotona näin myös toisen puolen: pojan, joka iltaisin itki, kun ei saanut ketään leikkimään kanssaan. Päiväkodissa puhutaan kaveritaidoista, mutta todellisuus on kaukana siitä. Villin poikani kanssa ei tarvinnut kenenkään tulla toimeen. Lapsetkin oppivat sanomaan pojalleni, että eivät halua olla hänen kaverinsa, koska äiti sanoi, että poikani ei osaa käyttäytyä.
Koulu ei tehnyt asioita helpommaksi. Opettajat ovat kyllä olleet sinänsä ystävällisiä, mutta ymmärrystä neurokirjosta ei ole ollut tarpeeksi. Poikani on älykäs, luova ja utelias, mutta hän ei istu hiljaa pulpettissaan. Hän ei malta odottaa vuoroaan, ja joskus hänen reaktionsa tuntuvat aikuisista ”yliampuvilta”. Wilma paukkuu kun saan mitä omituisempia viestejä. ”poika ei keskity” tai ”tänään oli levotonta”. Vaikka nämähän ovat pojan normaali tiloja. Liian usein poikani saa kuulla olevansa häiriöksi. Liian harvoin hän saa kuulla olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on.
Tuen saaminen on ollut hankalaa
Tukiopetusta tai erityisjärjestelyjä ei ole juuri tarjolla, ellei lapsella ole virallista diagnoosia. Ja toisaalta odotetaan myös oppimisvaikeuksia. Poikani pärjää aika hyvin koulussa, joten sellaista huolta ei ole.
Ensimmäinen ehdotus koululta oli lääkehoito. Tässä vaiheessa ei ollut vielä edes virallista diagnoosia tai mitään muuta keinoa tukea lasta koulumaailmassa ei oltu vielä kokeiltu. Nykyään diagnoosi on jo olemassa.
Lääkkeen sanottiin helpottava arkea. Niin kenen arkea? Ilmeisesti opettajien! Koska muut keinot ohitettiin heti. Entä pienryhmäopetus, koulunkäyntiavustaja, tunne- ja vuorovaikutustaitojen tuki? Mahdollisuus liikkua opiskellessa tai puristella stressipalloa? Miksi niitä ei edes yritetä ensin?
Tuntui väärältä, että lääke oli ensimmäinen ja meidän tapauksessa ainoa tarjottu apu. Pojallani on paljon potentiaalia, mutta hän tarvitsee aikuisia, jotka näkevät enemmän kuin vain oireet. Hän tarvitsee aikaa, ymmärrystä ja konkreettista tukea. Hän tarvitsee koulun ja yhteikunnan joka hyväksyy hänet omanlaisenaan, eikä vain lääkitse samanlaiseksi kuin muut ovat.
Vanhempana sitä väsyy
Tämä on ollut raskas tie kulkea. Vanhempana väsyy jatkuvaan taisteluun. Mutta väsymyksen keskellä minua kantaa rakkaus poikaani. Se, miten hänen silmänsä loistavat, kun hän pääsee tekemään jotain mikä oikeasti kiinnostaa ja kun otan hänet vastaan omanlaisenaan.
Olen sitä mieltä, että meidän täytyy muuttaa tapaa, jolla suhtaudumme erityisiin lapsiin. Meidän täytyy kysyä itseltämme: miksi muokkaamme lapsia sopimaan järjestelmään, vaikka pitäisi muokata järjestelmää sopimaan kaikenlaisille lapsille!
-Anonyymi kirjoittaja-
Sana on vapaa kirjoituksia voi lähettää tiimi/yhteys sivun alalaidasta.
