En voi puhua tästä kenellekään julkisesti. Tästä tietää vain äitini ja paras ystäväni. Haluan kuitenkin aborttikeskustelujen vallitessa kertoa oman tarinani.
Muistan sen tunteen jo teini-ikäisenä, kun hoidin naapurin lapsia. Päätin tuolloin, etten ikinä halua omia lapsia. Minusta oli hauskaa viettää aikaa lasten kanssa, mutta kaikki se arki leikkien ympärillä oli liian raskaan tuntuista, että olisin sellaista elämää halunnut itselleni. Lapset rakastivat minua, koska olin se hassuttelija, joka keksi aina parhaat leikit. Olin kuitenkin teini, ajatukset saattoivat vielä muuttua.
Lapset eivät olleet minua varten
Äitinikin muistaa edelleen, kuinka ajatteli, ettei hänestä tule koskaan mummoa. Olinhan vanhempieni ainoa lapsi. Äidistäni se tuntui lähinnä musertavalta, koska hän oli itse henkeen ja vereen lapsi-ihminen. Vanhempani eivät koskaan saaneet toista lasta, vaikka yrittivät useita vuosia. Äitini unelmoi suurperheestä. Tämän vuoksi ajatus siitä, ettei lapsenlapsiakaan hänelle suotu, oli kauhistuttava.
Kun tulin aikuisikään ajatus vain vahvistui mielessäni. Perhe-elämä ei ollut minua varten. Halusin nähdä maailmaa ja matkustella. Tein hulluna töitä, välillä kahta yhtä aikaa, jotta sain laittaa lomalla repun selkään ja kiertää kuukauden maailmaa. Se oli parasta, mitä tiesin. Mikään ei voisi tulla minun ja maailman väliin, ei mikään.
Lue myös: Äidiksi seksuaalisen hyväksikäytön jälkeen
Kun elämä päättikin toisin…
Kunnes eräällä reppureissullani jouduin ikävään tilanteeseen. Olin iltaa istumassa reissussa tutustumieni ihmisten kanssa. Ilta päättyi ikävästi, jouduin raiskatuksi yhden heidän toimesta. Minun ja maailmani väliin tultiin julmimmalla tavalla, enkä ollut enää entiseni sen jälkeen. Mikä kauheinta, tulin raskaaksi tästä, se selvisi minulle vasta Suomessa.
Abortti oli ensimmäinen ajatus, en voinut ajatellakaan muuta. Kauhujen reissusta ei voinut jäädä yhtäkään muistoa elämään. Itkin ja itkin useamman viikon. Venytin päätöstä, koska jokin minussa taisteli ajatusta vastaan. Voisinko jatkaa entistä elämääni, uskaltaisinko enää koskaan lähteä ennen niin tärkeille reppureissuilleni? Pelko valtasi mieleni.
Avaan yhden lukuisista valokuva-albumeistani. Silmiini osuu hiukan jo kellastunut kuva ensimmäiseltä reissultani Etelä-Amerikassa. Hymyilen onnellisena kuvassa. Muistan vieläkin, minkä näköinen ohikulkija sen otti. Olin niin onnellinen. Nuori, vailla huolen häivää. Maailma avoinna. Vieressäni kuvaa katselee teini-ikäinen poikani. Kyllä, pidin hänet. Ja olen siitä ikionnellinen. Hän on parasta, mitä minulle on sattunut, vaikka alkuun luulin, että en selviäisi ikinä. Abortti tuntui väärältä vaihtoehdolta. Mahtavinta on, että pojallani on samanlainen kaipuu maailmalle. Se tuntuu pelottavalta, mutta samalla hienolta. Olen jo päättänyt, että ensimmäinen reppureissu tehdään yhdessä. Poika saa päättää, mihin se suuntautuu.
Nyt kun näen keskustelua abortista sydämeeni sattuu. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että abortti on naisen oikeus. Kuitenkin silmiin osuu usein kirjoituksia siitä, että ei kai kukaan nainen raiskaajansa lasta halua pitää. Silloin minua sattuu, koska poikani on minulle tärkeintä maailmassa. En välitä hänen isästään, joka toivottavasti mätänee helvetissä. Tämä minun poikani on kuitenkin syytön isänsä tekemisiin. Hän on ihana poika, hän on elämäni valo. Ja siksi en pidä siitä, että oletetaan, ettei kukaan nainen voisi pitää raiskaajansa lasta. Minä pidin ja olen siitä kiitollinen joka päivä.
