Kohta 17 vuoden äitiyden kokemuksella olen todella pettynyt urheiluseurojen ja urheilujoukkueiden hierarkiaan. Ikävä ja epäreilu hierarkia on näkynyt meillä poikiemme lajissa aika selvästikin. (Lajina jalkapallo.) En kuitenkaan lainkaan epäile, ettäkö jalkapallo olisi ainut laji missä tätä esiintyy.
Olin itse lapsena ja nuorena yksilöurheilija, joukkutoiminta tuli ensimmäistä kertaa eteeni omien lasteni myötä. Joukkueissa kaikki on toisin.
Yksilöurheilija pääsee juuri niin pitkälle kuin taidot ja mielenkiinto riittää. Joukkuelajissa vaikuttaa monet muutkin asiat, valitettavasti myös se, mikä on lapsen asema joukkueessa ja seurassa.
Aktiivivanhemman suosittu lapsi pärjää aina
Meillä jokainen pojista on jossain vaiheessa harrastanut jalkapalloa. Osa on ollut siinä parempi ja osa ei niin loistava.
Erityisesti yhden poikani kohdallani huomasin joukkueen dynamiikan määrävän aika paljon sitä, että kuka pelaa milläkin tasolla. Jos oli suosittu pääsi aina ykköseen pelaamaan. Ja tietysti toisinpäin.
Suosittuja olivat automaattisesti aina ne, joiden vanhemmat olivat aktiiveja joukkueessa ja seurassa. Aika pian lapset äkkäsivät kenen kanssa kannattaa olla kaveri jos haluaa edetä lajissaan.
Oma poikani ei ole yhtään tämän tyyppinen. Hän on ystävällinen ja kiltti, ei halua millään tavalla edetä kyynärpää taktiikalla. Hän ei saanut joukkueen suosittujen suosiota ja jäi totaalisesti ulos joukkueesta. Lopulta sen teki myös valmentaja, joka ilmeisemmin oli yhtälailla joukkuehierarkian vietävissä.
Oliko poika ahkera treenaaja? Oli!
Oliko poika liikunnallisesti lahjakas? Oli
Myönnän, että poika oli aika arka pelaaja ja kehittyi fyysisesti muita myöhemmin, mutta hänessä oli kaikki sama potentiaali kuin muissakin.
Miten se urheilujoukkueiden hierarkia käytännössä näkyi?
Hierarkia näkyi kaikessa. Treeneissä, ketkä jutteli kenelle, kisamatkoilla, ketkä sai istua bussin takana. Vapaa-ajan vietossa ja jopa pelien kannustamisessa. ”Älä syötä sille” huusivat omat joukkuetoverit kesken pelin pelaajalle, joka oli syöttämässä pojalleni.
Poikani itsetunto mureni pikkuhiljaa.
Olen jutellut tästä kokemuksestani muiden vanhempien kanssa ja saanut kuulla todella paljon saman tyyppistä tarinaa muiltakin. Joukkevalinnat ovat välillä todella läpinäkyvän suosivia.
Saisiko ne olla? No ei tietenkään saisi, kun puhutaan lapsista ja lasten urheilusta. Eikä mielellään silloinkaan, kun puhutaan nuorista ja aikuisista.
Joukkueissa ja seuroissa on eroja
Se pitää kuitenkin vielä mainita, että joukkueissa ja seuroissa on eroja. Poikani vaihtoi joukkuetta ja meno on nyt täysin erilaista. Näen, että nyt joukkueet jaetaan taidon eikä hierarkian mukaan. Joukkueessa ei edes näy mitään hierarkiaa, vaan kaikki pelaajat ovat yhtä sakkia keskenään, taitotasoista välittämättä. Kaikki kavereita keskenään.
Ainoa asia mikä harmittaa on se, että en siirtänyt poikaani jo aikaisemmin uuteen joukkueeseen. Hän on nauttinut treenaamisesta ja pelaamista nyt aivan toisella tavalla. Häntä arvostetaan pelaajana, hän on yhtä tärkeä osa joukkuetta kuin kaikki muutkin ja kukaan ei paina häntä alas siksi, että ei ole yhtä hyvä kuin joku toinen.
Hän on kehittynyt nyt pelaajana ja kehittyy edelleen.
Suosittelen muitakin vanhempia harkitsemaan matalalla kynnyksellä uusia seuroja/ joukkueita jos yhtään siltä tuntuu. Jos tuntuu, että seurassa ja joukkueessa on jonkinlaista suosimista ja hierarkiaa havaittavissa, niin kannattaa pelastaa lapsi sellaiselta aika äkkiä.
Ymmärrän toki entisenä kilpaurheilijana senkin, että kaikkien taitotaso ei riitä samaan kuin toisten ja se on myös tiedostettava, aina oma lapsi ei vaan ole hyvä.
Mutta taitotason mittari ei voi olla se, onko lapsi suosittu vai ei. Valmentajan päätökseen ei saa vaikuttaa se, että kuka on helpoin tiputtaa pois, ilman, että joukkue tai vanhemmat siitä älähtää.
-Anonyymi kirjoittaja-
Sana on vapaa kirjoituksia voit lähettää osoitteeseen myynti@poikienaidit.fi tai tämän sivun alalaidasta.
