Kohta 17 vuoden äitiyden kokemuksella olen todella pettynyt urheiluseurojen ja urheilujoukkueiden hierarkiaan. Ikävä ja epäreilu hierarkia on näkynyt meillä poikiemme lajissa aika selvästikin. (Lajina jalkapallo.) En kuitenkaan lainkaan epäile, ettäkö jalkapallo olisi ainut laji missä tätä esiintyy.
Olin itse lapsena ja nuorena yksilöurheilija, joukkutoiminta tuli ensimmäistä kertaa eteeni omien lasteni myötä. Joukkueissa kaikki on toisin.
Yksilöurheilija pääsee juuri niin pitkälle kuin taidot ja mielenkiinto riittää. Joukkuelajissa vaikuttaa monet muutkin asiat, valitettavasti myös se, mikä on lapsen asema joukkueessa ja seurassa.
Aktiivivanhemman suosittu lapsi pärjää aina
Meillä jokainen pojista on jossain vaiheessa harrastanut jalkapalloa. Osa on ollut siinä parempi ja osa ei niin loistava.
Erityisesti yhden poikani kohdallani huomasin joukkueen dynamiikan määrävän aika paljon sitä, että kuka pelaa milläkin tasolla. Jos oli suosittu pääsi aina ykköseen pelaamaan. Ja tietysti toisinpäin.
Suosittuja olivat automaattisesti aina ne, joiden vanhemmat olivat aktiiveja joukkueessa ja seurassa. Aika pian lapset äkkäsivät kenen kanssa kannattaa olla kaveri jos haluaa edetä lajissaan.
Oma poikani ei ole yhtään tämän tyyppinen. Hän on ystävällinen ja kiltti, ei halua millään tavalla edetä kyynärpää taktiikalla. Hän ei saanut joukkueen suosittujen suosiota ja jäi totaalisesti ulos joukkueesta. Lopulta sen teki myös valmentaja, joka ilmeisemmin oli yhtälailla joukkuehierarkian vietävissä.
Oliko poika ahkera treenaaja? Oli!
Oliko poika liikunnallisesti lahjakas? Oli
Myönnän, että poika oli aika arka pelaaja ja kehittyi fyysisesti muita myöhemmin, mutta hänessä oli kaikki sama potentiaali kuin muissakin.
Miten se urheilujoukkueiden hierarkia käytännössä näkyi?
Hierarkia näkyi kaikessa. Treeneissä, ketkä jutteli kenelle, kisamatkoilla, ketkä sai istua bussin takana. Vapaa-ajan vietossa ja jopa pelien kannustamisessa. “Älä syötä sille” huusivat omat joukkuetoverit kesken pelin pelaajalle, joka oli syöttämässä pojalleni.
Poikani itsetunto mureni pikkuhiljaa.
Olen jutellut tästä kokemuksestani muiden vanhempien kanssa ja saanut kuulla todella paljon saman tyyppistä tarinaa muiltakin. Joukkevalinnat ovat välillä todella läpinäkyvän suosivia.
Saisiko ne olla? No ei tietenkään saisi, kun puhutaan lapsista ja lasten urheilusta. Eikä mielellään silloinkaan, kun puhutaan nuorista ja aikuisista.
Joukkueissa ja seuroissa on eroja
Se pitää kuitenkin vielä mainita, että joukkueissa ja seuroissa on eroja. Poikani vaihtoi joukkuetta ja meno on nyt täysin erilaista. Näen, että nyt joukkueet jaetaan taidon eikä hierarkian mukaan. Joukkueessa ei edes näy mitään hierarkiaa, vaan kaikki pelaajat ovat yhtä sakkia keskenään, taitotasoista välittämättä. Kaikki kavereita keskenään.
Ainoa asia mikä harmittaa on se, että en siirtänyt poikaani jo aikaisemmin uuteen joukkueeseen. Hän on nauttinut treenaamisesta ja pelaamista nyt aivan toisella tavalla. Häntä arvostetaan pelaajana, hän on yhtä tärkeä osa joukkuetta kuin kaikki muutkin ja kukaan ei paina häntä alas siksi, että ei ole yhtä hyvä kuin joku toinen.
Hän on kehittynyt nyt pelaajana ja kehittyy edelleen.
Suosittelen muitakin vanhempia harkitsemaan matalalla kynnyksellä uusia seuroja/ joukkueita jos yhtään siltä tuntuu. Jos tuntuu, että seurassa ja joukkueessa on jonkinlaista suosimista ja hierarkiaa havaittavissa, niin kannattaa pelastaa lapsi sellaiselta aika äkkiä.
Ymmärrän toki entisenä kilpaurheilijana senkin, että kaikkien taitotaso ei riitä samaan kuin toisten ja se on myös tiedostettava, aina oma lapsi ei vaan ole hyvä.
Mutta taitotason mittari ei voi olla se, onko lapsi suosittu vai ei. Valmentajan päätökseen ei saa vaikuttaa se, että kuka on helpoin tiputtaa pois, ilman, että joukkue tai vanhemmat siitä älähtää.
-Anonyymi kirjoittaja-
Sana on vapaa kirjoituksia voit lähettää osoitteeseen myynti@poikienaidit.fi tai tämän sivun alalaidasta.
Ymmärrän pointtisi kirjoituksessa, mutta mietitäänpä hetki asiaa toiselta kannalta. Miksi valmentamassa ovat ne ykkösjoukkueiden lasten vanhemmat? Itse olen juniorijoukkueen valmentaja, ja meillä koko valmennus porukka on näiden ns. ykkösjoukkueen pelajien vanhempia. Mistä tämä johtuu? Meidän lapset ovat aktiivisimmat kävijät treeneissä, sekä motivoituneimmat, jonka kautta myös vanhemmat ovat päätyneet staffiin mukaan. Kyllä siellä on tilaa myös heikommin taitavien vanhemmille ja myös niille joiden lapset treenien alussa sanovat heti että minua ei kiinnosta. Mahtaako heidän vanhempiakaan kiinnostaa?
Anteeksi nyt vaan mutta tämä teksti pisti todella vihaksi, kun jatkuvaa valitusta saa kuunnella koko ajan.
Ensin lapsi tulee treeneihin ja ilmoittaa että ei paljon kiinnosta. Kun tämä ilmoitus pilaa koko joukkueen fiiliksen, niin yritä siinä valmentaa ja tehdä treeneistä kivat! Kyllä se valmennus silloin kohdistuu siihen tähdistöporukkaan, karua mutta realistista. Treenien jälkeen saat äidiltä viestiä miksi minun lapsi oli istumassa penkillä, kun ei yhtään ymmärtänyt. No miksiköhän???
Kaikki ei aina ole niin mustavalkoista, ja jokainen voi kokeilla tulla valmentamaan. Ehkä se mieli muuttuu sielläkin päässä.
Jos luit tekstin niin siellä luki, että lapsi oli motivoitunut ja ahkera treenaaja. Kyse ei siis ole lapsesta joka laiskottelisi, käyttäytyisi huonosti tai mitään muutakaan. Ainoa mikä tämän pojan erotti joukosta oli se, että hän ei “sopinut porukkaan”. Olen kyllä toiminut urheilussa valmentaja ja tiedän, että tunteet on välillä vaikea pitää poissa valmentamisesta, mutta se on vaan pakko jos on valmentaja.
Siitä olen samaa mieltä, että se tulisikin näkyä jos lapsi soittaa suutaan eikä halua kunnolla treenata! Ehdottomasti. Mutta sellaisesta ei tässä joukkueessa ollut kyse, nimenomaan ne suunsoittajat siellä joukkueessa pysyikin.
Tämä vastaus meni ihan tekstin vierestä. Jos lapsi ei ole motivoitunut, on luonnollista, että hän on sivussa. Se, että vanhempien sosiaalinen asema joukkueen taustoissa tai lapsen sosiaalisesti pehmeämmät taipumukset ajavat lapsen sivuun ei ole ok!! Ei vaikka miten pyörittäisit. Lapsi voi olla innokas pelaaja, aina ahkerana harkoissa, jopa parempi kuin muut koska keskittyy treenaamiseen, sen muiden harrastamaan löpinän sijaan, mutta kaikilla vanhemmilla ei vain ole aikaa tai taitoja olla itse mukana valmennuksessa tai jokaisen joukkueen hallituksessa. Jos perheessä on neljä lasta ja jokaisella harrastukset, niiden hoitaminen vanhemmalta veisi mahdollisuuden päivätöihin. Meillä ainakin keskitytään talkoisiin peleissä, kisoissa yms ja se saa riittää. Ja jos valmennus tyrkkää lapsen syrjään sen takia, niin valmennus vaihtoon!
Tämäpä juuri ja esimerkiki me olemme miehemme kanssa ihan tietoisesti jääneet lasten harrastuksista sen verran sivuun, että missään ydinporukoissa emme ole edes halunneet pyöriä. Olemme molemmat ammatiltamme liikunnanohjaajia ja olemme myös nähneet kuinka vanhemmat voivat tukehduttaa lapsensa liialla innokkuudella. Meillä on myös se neljä lasta, minulla yritys ja opiskelut ja miehellä vuorotyö niin koko tämän paletin kasassa pitäminen on muutenkin haastavaa. Yhtä kaikki, arvostan toki aktiivivanhempia suuresti, ilman heitä homma ei pyöri, mutta aktiivivanhempien suhde valmentajaan ja seuraan ei saa vaikuttaa niin merkittävästi, että se näkyy joukkuevalinnoissa, sama juttu vanhempien kohdalla jotka eivät aktiiveja ole.
Jotenkin tämän Johannan kommentin jälkeen tulee kyllä mieleen, että olisiko tässä nyt valmentajallakin se peiliin katsomisen paikka. Toki motivaation puute varmasti näkyy kehittymisessä pelaajana, mutta kyllä se syy motivaation puutteeseen voi olla myös esimerkiksi puolueellisessa valmentajassa. Jotenkin tästä kommentista kovin paistaa se “ykkösporukkaa ollaan” asenne. Tunnistetaanko siellä edes aina muiden kuin sen oman ydinporukan pelaajien motivaatioita? Vai mennäänkö vaan piiripienipyörii asenteella
Valitettavasti niiin täysin totta tämä teksti ja nimen omaan jalkapallossa samassa seurassa kuin missä sun pojat. Olen kuullut täysin samaa useammilta äideiltä joiden poikia pelannut kyseisssä seurassa.
Oma poika taas pelaa jääkiekkoa ja siellä mennään täysin reilusti taitotasojen mukaan.
Aika huolestuttavaa jos samasta seurasta on paljon samanlaista mielipidettä… Seuran pitäisi ehkä katsoa tässä vähän peiliin. Mutta toisaalta jos savustetaan ulos kaikki jotka avaa suunsa, niin ei peiliin tarvitse koskaan katsoa.
Meillä oli samassa seurassa esikoinenkin ja hänen kohdallaan homma toimi minusta hyvin. Vanhemmat ja valmentajat oli tasapuolisia. Joukkueessa noustiin motivaation, treeni-innona ja taidonkin mukaan. Suuta ei saanut soittaa.
Joskus menee myös toisinpäin. Oma poikani harrastaa eri lajia, mutta on ollut mukana intohimoisesti vuosien ajan. Isänsä on ollut yhtä kauan mukana huoltajana. Poika tykkää treenaamisesta ja joukkueesta. Hän on ollut aina suosittu (kapteenistossa monta vuotta) ja onnistunut peleissä hyvin. Silti hän on aina roikkunut joukkueessa, joka on ollut tasoltaan keskinkertainen (iso seura, useampia kovempia joukkueita). En ymmärrä lajista tai valmennuksesta paljoakaan, joten ajattelin aina, että joku ominaisuus hänestä vaan puuttuu, kun ei pääse edes yrittämään kovempaan jengiin.
Nyt vihdoin poika pääsi etenemään ja kävi ilmi, että hän pärjää tosi hyvin seuraavalla tasolla. Itse asiassa tositosi hyvin. Olisi varmasti pärjännyt jo aiemminkin. Vanha joukkue on taas pulassa, kun sinne ei löydy huoltajia, joita tässä lajissa välttämättä tarvitaan. Kävi ilmi, että joukkueita on jaettu toimihenkilöiden mukaan ja kun mieheni oli tämän jengin huoltaja, on lapsikin pelannut tässä jengissä, vaikka taidot olisivat olleet mitä. Tämä on pikkuisen kismittänyt, sillä seuran politiikka on selvästi jarruttanut pojan mahdollisuuksia kehittyä.
Kuulostaa tutulta. Minulla kolme lasta, joista kaksi harrastanut joukkuelajeja ja yksi yksilölajia. Olen ollut hämmentynyt siitä miten vähän joukkuelajeissa yritetään hioa joukkuetta yhteen, ryhmäyttää, opetella tiimitaitoja jne. kun se on mielestäni se yksi joukkueen tärkeimmistä menestymisenkin kriteereistä – pelataan yhdessä eikä yksilöinä. Itseasiassa yksilölajia harrastaneen seurassa nämä oli huomioitu paremmin!
Osittain tässäkin kirjoituksessa ilmenneistä syistä keskimmäiseni luopui harrastuksesta ja vaihtoi yksilölajiin. Nuorin vaihtoi toisen lajin pariin ja seuraan, jossa lajitaitoja tärkeämpänä pidetään yhdessä tekemistä, joukkuekavereidensa huomioimista jne. Nämä siis ihan seuran strategiassa.
Ja joukkueessa on kivaa, treeneissä on kivaa, peleissä on kivaa. Heitä, joita ei juuri sillä hetkellä huvita pelata tai treenata niin paljon ei suljeta pois vaan he ovat silti mukana tärkeinä yksilöinä. Mihin tämä johtaa? Väitän että näillä lapsilla ja nuorilla jää kivat muistot lajista ja urheilusta ja urheilu osaksi elämää. Joukkue myös pärjää hyvin ellei paremminkin kuin ”perinteisellä” tavalla organisoitu vastaavaa lajia tarjoavan seuran joukkue.
Ymmärrän että kun joukkueen valmennus koostuu vapaaehtoisista vanhemmista joilla ei välttämättä ole alan koulutusta tai pedagogista osaamista kirjoituksessa kuvattuja ja minun kokemia tilanteita pääsee syntymään. Tällöin seuran johdolla on entistä suurempi vastuu kouluttaa joukkueen johtajia ja valmentajia siihen mikä missäkin seurassa on se ”pihvi”, arvot, tavoitteet, mikä valkkujen vastuu jne.
En ole eläissäni onneksi törmännyt tällaiseen. Täysin urheilullisin perustein on valinnat tehty lasteni joukkueissa, mutta valmentajat ovatkin olleet palkattuja ja seurat isohkoja ja perinteikkäitä.
Nämä edellä mainitut asiat eivät estäneet sitä valitettavasti mainitsemassani joukkueessa.
Kirjoituksestasi Jonna onkin jo vierähtänyt tovi, mutta eipä tämä asia tai tilanne taida tässä koskaan vanhentua. Minun poikani on nyt 4 kautta pelannut jääkiekkoa. Heti alkuun löysi paikkansa maalitolppien välistä eli maalivahtina pelaa. Joka viikko tämän neljän kauden aikana ollaan omatoimisesti käyty maalivahtijäillä, jotta kehitystä tulisi. Jäätreenejä viikolle kertyy noin 4,5h + pelit viikonloppuisin. Joukkueessamme on paljon pelaajia jolloin pelaajat jaetaan tasoryhmiin. Nämä tasoryhmät käyvät sitten pelaamassa ns omantasoisia ryhmiä vastaan.
Valitettavasti tässä meidänkin joukkueessa on huomattavissa tämä ikävä jaottelu pelaajien suhteen. Jos vanhempi on valmentaja tai huoltaja oma poika mahtuu hienosti parhaimpaan porukkaan tai jos hänellä on hyvä kaveri joukkueessa mukana niin ehdottomasti mahdutaan samaan porukkaan. Meidän jokkueessa on tällä hetkellä noin 4 poikaa jotka pelaavat maalissa.Nämä ns ykkös maalivahdit jotka pääsevät pelaamaan kovimmat pelit eivät jaksa raahautua edes ilmaisille maalivahtijäille. Ovat kuulemma niin hyviä ettei tarvitse. Sitten nämä pojat jotka tekevät kovasti töitä mukaan lukien oma poikani ei pääse näitä kovimpia pelejä pelaamaan, koska eihän sieltä voida noita suosittuja “parhaita” tiputtaa pois. Välillä tuntuu niin väärältä kun poika odottaa niin kovasti, että pääsisi näyttämään taitonsa näihin kovinpiin peleihin.
Olen häntä pitkin kautta kovasti tsempannut, että kyllä ne ns kovat pelit sieltä vielä tulevat ja että edelleen tehdään kovasti töitä yhdessä sen eteen. Mehän ei luovuteta. Katsotaan ketä on rivissä mukana vielä seuraavina kausina. ????
Muutama kuukausi vielä tätä kautta jäljellä. Kesällä tehdään oheisia ja käydään maalivahtileireillä. Mikäli pojan taitoja ei osata nähdä tässä joukkueessa niin ei tämä ole onneksi se ainoa joukkue tällä planeetalla.
Minulta suuri suositus joukkueen vaihdolle! En ymmärrä miksi emme itse nähneet tuota vaihtoehtoa jo paljon aikaisemmin. Siinä vaiheessa kun koko joukkueen toiminta on toxista ja hierarkiaan perustuvaa, ei se ole hyvä paikka yhdellekään lapselle olla. Tsemppiä teille, toivotaan, että teidän tapauksessa joukkueenjohto herää ajoissa.
Kiitos tsempeistä. Toivotaan, että saan johtoa heräteltyä.
Luovuttaminen ei ole käynyt mielessä.