Olen aina ihmetellyt urheiluseurojen rakennetta. Äidit leipovat, vapaaehtoiset isät valmentaa ja toimii joukkueenjohtajina. Tapahtumissa kojuilla seisoskelee äidit.
Päätin olla erilainen, halusin olla joukkueenjohtaja poikani joukkueelle, nyt olenkin mutta kuinka korkea kynnys ihmisillä on tulla juttelemaan minulle asioista?
Olen jo lyhyessä ajassa huomannut ettei minun kaltaista nuorta äitiä oteta kentänlaidalla vakavasti, mutta en luovuta. Olen helposti lähestyttävä, kykenen huolehtimaan joukkueen asiat moitteettomasti, vastaamaan kaikkiin vanhempien kysymyksiin jne. Pakko myöntää että seläntakana ei kyllä odota myöskään jonoa haluamaan ottamaan paikkaani.
Äideistä jotain enemmän
Haluaisin äideistä enemmänkin kuin vain kentänlaidalla istuvaa väkeä. Äidit ovat poikiensa tärkeimpiä kannattajia alusta loppuun. Joten olkaa mukana harjoituksissa ja peleissä, olkaa läsnä vaikka ette ymmärtäisi koko lajista yhtään mitään. Lähtekää mukaan seuratoimintaan, se ei vie teiltä aikaa mutta näyttää lapsellenne että teitä kiinnostaa.
Sana on vapaa: Miten osaan elää ilman poikiani?
Meilläkin on 8 valmentajaa, joista yksi on nainen! Hän ei tiennyt lajista mitään ennen ensimmäisiä harjoituksia mutta silti pitää pienet pojat paremmin toiminnassa ja oikeassa tekemisessä mukana kuin yksikään mies!
Sana on vapaa: En tiedä kuka on lapseni isä
Haluan enemmän meitä äitejä urheilukenttien laidoille. Enemmän kentälle. Enemmän näkyviin!
Olen ylpeä siitä mitä teen ja missä saan olla mukana. Enkä ole katunut päivääkään sitä missä nyt olen.
Terveisin Poikansa ykkösfani
