Luin täältä taannoin mummosta, jolla on suosikki lapsenlapsi. Se kouraisi vatsasta ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. Hänellä sentään on mahdollisuus tavata lapsenlapsiaan. Itsellä ei ole enää sitä mahdollisuutta. Perintöriita erkaannutti tämän mummon lapsenlapsistaan. Olenko ikuisesti yksin?
Minulla on kolme ihanaa pojanpoikaa, jotka ovat olleet minulle kaikki kaikessa. Kunnes vuosi sitten välit poikaani ja hänen vaimoonsa tulehtuivat täysin. Sen koommin en ole pieniä poikia nähnyt. Yrittänyt soittaa heille silloin tällöin, mutta en saa heidän kanssaan edes keskustella puhelimessa.
Lue myös: Miniäni on kamala
Perintöriita kotitalosta tuhosi kaiken
Kaikki alkoi, kun poikani isä eli mieheni kuoli yllättäen noin 1,5 vuotta sitten. Asuimme rintamamiestalossa suurehkolla tontilla ja tämä oli siis myös poikani lapsuudenkoti, josta hän muutti opiskelemaan aikoinaan. Meillä tuli riitaa siitä, että laitetaanko talo myyntiin. Itse halusin laittaa talon myyntiin ja poikani oli tästä täysin eri mieltä. Hän ei olisi halunnut, että luovun talosta. Yritin pojalle selittää, etten millään jaksa yksin hoitaa niin isoa tonttia ja taloa. Vanhaa taloa pitää kunnostaa jatkuvasti. Minulla ei olisi edes ollut osaamista tähän, vaan olisin joutunut kaikki työt tilaaman ulkopuolisilta.
Poikani ei tietenkään pysty auttamaan, koska asuu sen verran pitkällä. Hänelle talon pitäminen oli vain periaateasia ja ymmärrän toki sen, että hän halusi mummolan säilyvän. Oli se talo minullekin rakas, enkä olisi ollut valmis muuttamaan, mutta minkäs teet! Minulla alkaa olemaan ikääkin jo sen verran ja yksin asuminen maalla ilman turvaverkkoa (muutamaa tutumpaa naapuria lukuun ottamatta) pelottaa.
Yritin ehdottaa, että poikani ostaisi talon itselleen, mutta sekään ei ollut juuri silloin mahdollista erinäisten syiden takia. Olimme siis pattitilanteessa ja poikani ei auttanut kuin myöntyä myymiseen. Luojan kiitos talo meni kaupaksi. Myin sen hiukan alihintaan, koska pelkäsin, etten pääse siitä eroon.
Nyt vietän juhlapyhät yksin
Välit kuitenkin tulehtuivat tästä päätöksestä ja poikani ei enää pitänyt minuun yhteyttä. Uskon, että vaimollaan oli myös osuutta asiaan. Meidän välit eivät koskaan olleet kovinkaan lämpöiset, vaikka ihan mukavasti toimeen tulimme, kun näimme vain viitisen kertaa vuodessa. He kävivät luonani lähinnä juhlapyhinä ja toivat lapsia hoitoon silloin tällöin, kun lapsilla oli loma.
Ikävöin poikia paljon ja muutin heitä lähemmäs, jotta voisin nähdä lapsia useammin. Mokoma perintöriita vei minulta lapsenlapset. En ymmärrä, miksi poikani on niin jäärä, ettei tajunnut minun parastani tässä. Olen surullinen ja joka ilta rukoilen, että he muuttaisivat mieltään ja antaisivat minun nähdä poikia. Tai edes alkuun jutella heidän kanssa puhelimessa. Joulu lähestyy ja aion taas lähettää heille lahjat postitse, niinkuin viime vuonna. Toivon, että pojat saavat edes ne.
