Muutimme pieneen maalaiskylään kahden ensimmäisen lapsemme ollessa päiväkoti-ikäisiä. Tässä kylässä luonto, rauhallisuus ja turvallisuus houkuttelivat. Maalla ollaan mutkattomia, ajattelimme. Tuntemattomia moikataan ja maalla on tiiviit yhteisöt!
Kaikki nämä osoittautuivat todeksi, varsinkin viimeinen. Niihin yhteisöihin ei ulkopuolisilla ole asiaa. ”Kenenkäs poikia sitä ollaan?” on hauska ja tuttavallinen kysymys, mutta tosiasiassa se tarkoittaa ”Tarvitseeko minun tai perheeni olla kanssasi missään tekemisissä?”.
Lue myös: Miten osaan elää ilman poikiani?
Huomasimme hyvin pian, että meillä aikuisilla oli kovin yksinäistä, ei sosiaalista elämää, ei apua. Mutta lasten takiahan tänne muutettiin! Luonto, turvallisuus, pienet luokkakoot!
Lapset kärsivät
Esikoistyttärellämme tuntuikin olevan kavereita joka paikassa, hän oli sosiaalinen ja joka paikkaan menossa. Teini-iän kiroamiset siitä, että hän haluaa pois tästä tuppukylästä, kuittasimme teinikapinaksi. Vasta muutettuaan muualle hän alkoi kertoa kipeistä kokemuksistaan: kaikki kaverit kylässä olivat arvaamattomia kiusantekijöitä, hyväksikäyttäjä-pissiksiä. Hän ei puhunut tästä koska ”ei ollut muitakaan kavereita”. Hänen ero muihin oli se, että hän ei juonut, ei harrastanut pesäpalloa- eikä ollut kylästä kotoisin.
Keskimmäinen lapsemme oli lapsena todella yksinäinen. Diagnosoitu tarkkaavudenhäiriö aiheutti sen, ettei kylässä kukaan vanhempi antanut lastensa leikkiä meidän pojan kanssa eikä häntä saanut kutsua synttäreille. Kaikki muuttui kuitenkin yläasteella. Poika oli oppinut kontrolloimaan käytöstään ja kohdisti levottomuutensa enää opettajiin ja tuntirauhan häiriköintiin. Yhtäkkiä hän oli koulun suosituimpia kavereita, kova jätkä. Sittemmin hänelle on jäänyt ”häirikköjengistään” kolme oikeasti hyvää ystävää.
Lue myös: Narsisti tekee elämästä helvetin
Nuorin poikamme on herkkä taiteilijasielu. Piirtää, soittaa. Kouluraportit kertovat ystävällisestä ja avuliaasta kaverista. Ei koskaan kiusaa, ottaa kaverit huomioon, on yksinäisten kaveri. Kukapa sellaista ei haluaisi kaverikseen? No, ei kukaan. Poikamme viettää kaiken vapaa-ajan kotona. Olemme hankkineet hänelle harrastuksia, mutta koulun ja harrastusten jälkeen on vielä monta tuntia joka päivä – viikonlopusta puhumattakaan. Samat kaverit, joiden porukassa hän on koulussa, eivät vastaa hänen viesteihinsä tai jos vastaavat, vastaus on useimmiten ”ei”. Poikamme esittää urheaa, mutta kerran naapurin tytön kaverilaumaa katsoessa hän sanoi:”Tuonne menee kymmenen kaveria, kunpa tänne tulisi edes yksi.”
Mikä pojassani on erilaista? Hän ei pelaa pesäpalloa, jalkapalloa eikä jenkkifutista – eikä harrasta painia. Niin, eikä ole sadannessa sukupolvessa tästä kylästä.
Kompastuskivi on perheemme juomaton politiikka
Kun hänellä ikää tulee, seuraava kompastuskivi on perheemme juomaton politiikka ja se, ettemme ole antaneet yhdenkään lapsemme roikkua määrättömästi ja ilman valvontaa yötä myöten kylillä. Tiedän jo, että tämä tulee sulkemaan häntä entisestään ulos ”porukoista”. Minä en enää keksi miten voisin auttaa poikaani kavereiden saamisessa ja yksinäisyyden voittamisessa.
Onko ainoa keino muuttaa tästä jumalanhylkäämästä tuppukylästä jonnekin missä ihmiset on nähneet joskus muutakin kuin omat pellot?
