Hirveästi puhutaan nyt koronan aikaan siitä, miten rankkaa on olla kotona ja järjestellä lasten koulut ja omat työt. Yhtään tätä vähättelemättä haluan kuitenkin kirjoittaa omasta arjesta, kun ei ole etätyömahdollisuutta. Pelko seuraa jatkuvasti minua. Toimin ensihoitajana, eli ambulanssissa ja minulla ei ollut mitään mahdollisuutta jäädä kotiin, vaan minua tarvitaan työssäni.
Pelko on ikävä seuralainen
Suoraan sanoen pelottaa, vaikka olenkin kutsumusammatissani ja tunnen velvollisuuden tehdä tätä työtä. Mutta se, että toisin koronan mukanani kotiin. Olen nähnyt, mitä se tekee ihmiselle. Pelolle ei pidä antaa valtaa, mutta tuntuu kuitenkin inhottavalle tulla työpäivän jälkeen kotiin ja miettiä joka kerta, mitä jos.. Tuntuu, että se syyllisyys painaa. En halua pojille tartuttaa tautia..
Lue myös: Huoli naapureista ja heidän hyvinvoinnistaan
Tämä työ on rankkaa sekä henkisesti että fyysisesti, joten kovasti joudun tsemppaamaan töihin mennessä ja töistä tullessa jo ihan ennen koronaakin. Nyt poikani, onneksi jo molemmat koululaisia, joutuvat työvuorojeni ajan selvitytymään itse etäkoulustaan. Luoja kiitos pojat ovat hoitaneet hommat todella hienosti ja onneksi on mummi, jolle voi hätätilanteessa soittaa, jos jotakin kotona tulee. Mummi asuu samassa kaupungissa ja ei ehkä selvittäisi tästä ilman mummia. Poikien isä kuoli poikien ollessa ihan pieniä.
Pahinta on, etten oikein työvuoroni aikana voi olla pojille puhelimen päässä, joten jos tarvitsevat teknistä tukea kotona ja jokin ei toimi, ovat he mummin varassa. Onneksi myös koulussa on ymmärretty, että joskus on teknisiä ongelmia ja pojat eivät välttämättä ole tahallaan tunnin alussa pois. Tekniset ongelmat on aina saatu selvitettyä.
Kasaantuneet kotityöt odottavat työvuoron jälkeen
Työvuorojen jälkeen kotona odottaa kasaantuneet kotityöt, ruokaa pitää laittaa enemmän kuin laki sallii ja tehdä pojille isoja satseja, joita voi sitten lämmittää. Välillä sitä vain toivoisi, että voisi jäädä kotiin. Ymmärrän, että jos taas tekisin töitä kotona, olisi se varmasti ihan yhtä rankkaa ja toivoisin päinvastoin. Tässä asiassa vertailu on sinänsä turhaa. Toivot varmasti juuri sitä, mitä sinulla ei ole!
Toivottavasti tämä tilanne normalisoituu pian, vaikka näyttää sille, että aika ennen koronaa ei ehkä koskaan palaa. Tai palaa, mutta kuitenkin erilaisena.
Miltä muista tuntuu, jotka joutuvat käymään töissä fyysisesti? Miten jakselette?
