Saanko sen nyt ääneen sanoa, että nää mun pojat tekee mut hulluksi. Ei ihan joka päivä, mutta aika usein ja taas tänään!
Meillä on siis kolme villiä veljestä, iät pojilla 4 ja 5- vuotiaat kaksoset. Pojat ovat ihan mahdottomia. Eikä meillä todellakaan ole mitään ”pojat on poikia” ajatusta noudatettu heidän kasvatuksessa, heillä vaan tuntuu olevan loputon määrä energiaa, vauhtia ja ideoita.
Kaverit ei ymmärrä
Kotona meno on mahdotonta. Pojat pomppivat sohvalta alas tyynykasaan, kerran yksi roikkui lampussa kun tulin vessasta. Kiipeävät hyllyille ja ikkunoille. Juoksevat, painivat, pitävät ääntä ja riehuvat. Olen aivan poikki. En odota poikien istuvan paikallaan ja nypläävän pitsiä, koska näiden kolmen luonne on selvästi jotain muuta, mutta tuntuu, että en saa hetken levähdystaukoa pojista. Ainoastaan silloin kun ne nukkuvat. Yö on liian lyhyt. Nää pojat tekee mut hulluksi.
Musta tuntuu, että moni ystävä ei ihan ymmärrä mikä meno täällä meillä on koko ajan. Mun kavereilla on yksi tai muutama lapsi jokaisella, rauhallisia askartelevia tyttöjä lähinnä. Jos meillä on leikkitreffit niin kaverit katsovat huuli pyöreenä meidän veljesten menoa. Mua hävettää. Kavereiden muutamat villeimmät lapset saattaavat yhtyä menoon ja se on tietysti varmasti hauskaa kavereistani jos sitä samanlaista menoa ei kotona jatkuvasti näe. Mutta meillä se meno on sitä ihan koko ajan, enkä jaksa enää.
Huono omatunto
Poden huonoa omaatuntoa koska ajattelen näin, enkä ihan kehtaa kertoa näitä ajatuksiani tutuilleni. Äitini on välillä minua auttanut poikien kanssa, mutta hänkin on jo iäkäs ja tämä korona on vaikeuttanut apukäsien saamista paljonkin. Mieheni on poikien kanssa loistava, he touhuavat yhdessä ja sitä iloa on kiva katsoa. Miehelläni on kuitenkin vaativa työ, pitkät työpäivät ja paljon reissaamista, en voi olla aina ensimmäisenä vaatimassa hänen hoitavan poikia kaiken vapaa-aikansa. Yritämme jakaa vapaa-aikaa niin, että molemmat saisivat vähän hengähtää. Se on minusta reilua ja taloudellisista syistä muuta mahdollisuutta ei ole, vaikka mieheni olisi mielellään enemmän meidän kanssa.
Pojat on mulle kaikki kaikessa ja rakastan poikiani yli kaiken, mutta en jaksa. En oikeasti jaksa. Jos jollekin uskallan tästä sanoa, niin heti ajatellaan, että en ole poikiani kasvattanut kun ovat poikia ja ovat noin vilkkaita. Mutta olen, he vaan ovat omaa luokkaansa ja jotenkin ruokkivat toistensa villeyttä. Aika harvalla kuitenkaan on noin monta pientä villiä poikaa kotona, että en usko usean tietävän mitä käyn läpi. kadehdin äitejä joillaon jo isommat pojat ja tekeminen on muutakin kuin poikien epätoivoisesti hengissä pitämistä. Tykkään kyllä vauhdikkaista lapsista ja tykkään olla poikien äiti, mutta tämä on jo vähän liikaa…
Vertaistukea kaipaan. Jonkun sanomaan, että en ole ainut ja tästä kyllä selviää! Kiitos jo etukäteen.
