• Yksinhuoltajana neljälle- isä se rakentaa taloa

    Lupasin aina välillä päivitellä teille miten talomme laajennus etenee. Eteneehän se. Vauhti ei voi kovin hurja olla, koska taloa rakentaa yksi ihminen. (Työssäkäyvä isäihminen). Lisäksi Suomen ilmasto ei ihan ole ollut suotuisa meidän projektiamme kohtaan. Tässä vaiheessa rakentamista minun panokseni on pääasiassa ollut se, että olen pyörittänyt yksin meidän arkea.

    Lumisade ja rakennustyömaa
    Rakenna tässä nyt sitten! Kuva huhtikuun lopulta.

    Yksin arjen pyörittäminen on ollut melko raskasta. Olenhan kuitenkin töissä (ja kirjoitan lisäksi blogia). Pojat ovat olleet päiväkodissa vain kahtena päivänä viikossa. Tämä on ollut aikamoista säätämistä, onneksi naapurissa asuva ystäväni on pystynyt auttamaan melko paljon. Poikien isovanhemmat ovat jääneet juuri eläkkeelle ja heiltäkin olemme saaneet kuskausapua lasten harrastuksiin. Jotenkin tästä on selvitty.

    Yksinhuoltajana saattaisi olla jopa helpompaa? Saisi levähtää joka toinen viikko tai vähintäänkin joka toinen viikonloppu, kun lapset olisivat isällään. (Mikäli isä olisi normaalisti lasten kanssa tekemisissä). Nyt sitä levähdystä ei tule. Mieheni Pekka on sellainen persoona, että hän joko tekee täysillä tai ei tee ollenkaan. Nyt hän tekee täysillä. Vapaa päivänä hän nousee aikaisin ja painuu työmaalle. Ei syö, ei juo, ei käy vessassa vaan saapuu takaisin illalla kun lapset ovat nukkumassa. Pojat varmasti ikävöivät isää paljon jo nyt, mutta en voi kuvitellakaan ikävän määrää sitten kun laajennusta on rakennettu vuosi.

    Apuna rakentamisessa

    Emme ole lasten kanssa juurikaan osallistuneet talon laajennukseen vielä tässä vaiheessa. Yhtenä päivänä yritimme poikien kanssa auttaa miestäni ja veimme soraa alas työmaalle kottikärryllä. Taiteilimme alas ja ylös kottikärryjen kanssa sellaista puuliuskaa pitkin ja myöhemmin selvisi, että sora olisi pitänyt vain kipata sitä liuskaa pitkin alas työmaalle. Hyvä ettei henki mennyt kun yritimme kulkea sitä pitkin.

    Sorakasa
    Jos haluaa päästä kotiin, niin ensin pitää ylittää tämä sorakasa etupihalla

    Vaikka kävinkin ala-asteella puukäsitöissä, niin en ole koskaan ollut käsistäni kätevä. Inhoan kaikkea kokoamista ja rakentamista yli kaiken. Jos saan eteeni jonkun koottavan härvelin, niin annan sen isoimmille pojilleni koottavaksi. En vain kertakaikkiaan jaksa keskittyä niin hyvin, että opiskelisin rakennusohjeet läpi ja alkaisin rakentelemaan rauhassa. Joskus jos erehdyn jotain itse rakentamaan, niin teen sen huolimattomasti ja väärin, sitten joku muu (lue: mieheni) saa korjailla sen perässäni uudestaan.

    Pojat olisi hauska saada vielä auttelemaan kesän aikana isää rakentamisessa. Toistaiseksi hommat ovat vaatineet voimaa ja tuollaiset alle 12 vuotiaat eivät kovinkaan raskaita juttuja jaksa vielä kantaa. Sitten kun työhön tulee sellaisia vaiheita joita voi pienemmällä voimalla tehdä, niin tottakai pojatkin laitetaan hommiin. Sittenhän se minullakin helpottaa kun pojat voivat olla työmaalla pyörimässä.

    Ensi vappuna tuparit?

    Vappuna veimme poikien kanssa työmaalle simaa ja munkkeja. Vapputorilla kävin yksin poikien kanssa, sillä sinne emme saaneet Pekkaa mukaamme. Äitienpäiväksi olen toivonut lahjaksi, että olisimme edes hetken koko perhe yhdessä. Mitään aikataulua talon laajennuksen valmistumisesta emme ole tehneet. Kun istuin vappuna aurinkoisella työmaalla ja katselin miestäni työn touhussa uskaltauduin kysymään, että josko voisimme pitää ensi vappuna uudessa kodissa tupaantuliaiset? En saanut kieltävää vastausta. Pekka vastasi, ”kaikki on mahdollista”.

    Simaa ja munkkeja työmaalla
    Vappusima työmaalla

    Tässä rakentamisen vaiheita vielä muutamalla kuvalla. Pohjat on tehty ja nyt menossa on kellarin rakentaminen.

    Lue myös:

    Seinät kaatuvat päälle liian pienissä neliöissä. Talon laajenuus alkaa NYT

    Lastenhuoneen nurkasta rakennettiin äidille oma vessa

    Kommentit

    1. Nyt oli kyllä (taas) aivan törkeen tietämätön, itsekäs ja typerä kirjoitus! Todella loukkaava, väheksyvä ja vähättelevä kaikkia meitä oikeita yksinhuoltajia varten. Oikein toivon sydämeni pohjasta että todella jäisit YH:ksi, ja saisit kokea kuin paljon ”helpompaa” se on. En voi käsittää blogisi suosiota, olet äärimmäisen naivi, itsekäs ja typerä.

      1. Hmmm… minulla meni nyt ehkä hieman ohitse, että miten väheksyn yksinhuoltajia tekstissäni? Ihan tässä myös pohdin sellaista, että mikäli blogini ja kirjoitukseni tuottavat sinulle niin suurta tuskaa, niin oletko ajatellut, että voisit lukea muita blogeja tämän sijasta? 🙂 Kaikkea hyvää sinulle!

    2. Moi. Ottamatta sen enempää kantaa tekstin törkeyteen tai sisältöön muuten niin jo otsikko kyllä itsellänikin särähti korvaan pahasti. En tiedä, voi olla ettei ihminen ymmärrä koskaan mitä yksinhuoltajuus on, ei ennenkuin sen oikeasti elää itse. Ja vaikka hetkellisesti, esim vuoden, pyörittää arjen yksin, ei se elämä silti ole millään tasolla verrattavissa yksinhuoltajuuteen. Se toinen aikuinen kuitenkin ON. Jossain. Vaikkei häntä näkisi tai kuulisi. :ää TIEDÄT että hän silti ON. Ja tätä eroa ei ehkä perheellinen ymmärrä. Eikä sitä miksi tämä vertaus niin monelle yksinhuoltajalla menee tunteisiin. Itsekin huomasin kohauttavani olkapäitäni ja nyrpistelin vähän nenääni. Ajattelin lukiessani että ”Sä et tiedä kyllä yksinhuoltajan elämästä oikeasti mitään kun kirjoitat näin..” Mutta sulla on kyllä oikeus kokea asiat noin. Enkä silti toivo että omakohtaisesti koskaan tuletkaan tätä yyhooarkea elämään. Varsinkin silloin kun elämä kaataa paskaa niskaan ja isoja päätöksiä pitää tehdä niin todella toivois että olis se toinen. Edes siellä jossain. Vaan ei ole. T. 5 lapsen yh, viimeksi ”vapaapäivä” 6/2017…

      1. Jonna

        Tottakai tuo on totta mitä kirjoitat. Tosin tiedän myös yksinhuoltajia joilla ei isää kuvioissa, mutta tuhat kertaa enemmän tukea ja vapaata kuin vaikka minulla ihan tavallisessa arjessa. Meillä kun ei hoitoapua oikeastaan ole. Vaikeahan sitä on ymmärtää ikinä toisen fiiliksiä jos niitä ei itse ole käynyt läpi. Varmasti sama yksinhuoltajuudessa. Ymmärrän, että jo pelkästään se, että saa jakaa huolet jollekin on jollain tapaa arkea helpottava tekijä.

        Meillä on tämä rumba nyt ohi, talo on valmis ja 1,5v sain(jouduin) olemaan lasten kanssa yksin. Samaan aikaan siis aloitin uuden yrityksen, jota hoidin kotona, hoidin alle kouluikäisen lapsen kotihoidossa, pyöritin arjen 100% yksin, ei ollut mummoja ja sukulaisia auttamassa. Ja voin kyllä ihan rehellisesti ja aidosti tässä sanoa, että oli helvettiä ja järjettömän raskasta. Nyt kun katson aikaa taaksepäin, niin mietin, että miten siitä edes selvisin. Kuten jossain olikin kommenttina tähän jakooni…ei tuo yhtälö ole edes mahdollinen. No ei ole, mutta tein sen silti.

    3. Särähti juu tuo otsikko pahasti korviin totaaliyh:na ja ei tuo ole millään asteella verrattavissa yh elämään. Toki koet asian niin ja oikeus on mutta ei voi verrata.
      Taloudellinen vastuu on silti jaettu, itse vastaan siitäkin täysin yksin. Ei ole sitä kenen kanssa vaihtaa edes muutamaa sanaa tai tekee jotain meidän edestä kuten miehesi rakensi teille taloa.
      Ja ei, kaikilla yksinhuoltajilla ei ole lapsivapaita eikä tukiverkostoa. Pärjäävät vielä valittamatta rankkuudesta.
      Jos jotain huomannut niin kyllä ne muut kuin yksinhuoltajat vaan enemmän jaksaa valittaa rankkuudesta.. yksinhuoltajat on oppineet on on vaan pärjättävä ja jaksettava, oli mikä oli ja siitä on turha valittaa 🙂

      Tsemppiä silti ja kiva et talo on valmis.

      1. Jonna

        Nämä on juu ehkä vähän sellaisia juttuja, että jokainen katsoo omasta vinkkelistään. Kyllä minä välillä mietin, että yksinhuoltaja yhden lapsen kanssa on taloudellisesti kevyemmissä menoissa kun meillä kaksi aikuista neljän lapsen kanssa. Sehän on kaksi elätettävää lasta molemmille. Eikä tule mitää tukia. Mutta totuus on se, että itse nämä on hankittu, että ei pidä vertailla eikä valittaa 🙂 Omassa elämässäni rankinta ei ole ollut mikään taloprojekti, se ehkä oli kylläkin aika yllättävää kuinka rankkaa se oli. Mutta ei tosiaan liittynyt vain lasten hoitoon, vaan kotona työskentelyyn ja uuteen yritykseen ja siihen kaikkeen kerralla ja yhtä aikaa. Huh, onneksi ohi tosiaan.
        Enemmänkin koen sellaista rankkuutta erityislapsen kasvattamisessa, se on sellainen pitkä tie mitä ei moni muu ehkä ymmärää. Paitsi tietysti ne jotka sen kokevat. Sama varmasti tuossa yksinhuoltajuudessa. Kiitos tsempeistä. Kyllä tässä nautitaan nyt kun on tilaa ja nähdään isääkin välillä. Kelpaa. Hyvät syksyt sinnekin.

    Vastaa

    Sulje
    ×

    Cart